The Great London Escape pt 4

Ja niin koitti joulukuun 13. päivä, kun taivaasta satoi enkeleitä ja sateenkaaripaperisilppua tai jotain, eli toisin sanoen koko matkani kohokohta. Tietysti voisi sanoa silleen nätisti että kohokohtana oli ystävät ja Lontoo ja hörönlörön, mutta elämällä on joskus jännittäviä suunnitelmia: olin nimittäin jo matkan ajankohdan (10.-14.12.) varattuani bongannut netistä, että tässäkin postauksessa näkyneen biografiansa kirjoittanut John Taylor randomisti signeeraa vuoden viimeisimpiä kirjoja Brightonissa. Tätä täytyy ehkä pohjustaa seuraavilla tiedoilla: 1. John Taylor on Duran Duranin basisti, 2. vuosi takaperin lensin Manchesteriin asti katsomaan Duran Durania, 3. ????, ja 4. NO SIIS HEI NYT. Adrenaliini korvissa pauhaten muistan väläyttäneeni Nickille ideaa päivävisiitistä Brightoniin heti, kun tajusin rannikkokaupungin olevan noin 1,5h päässä Lontoosta. Eihän se oo matka eikä mikhään! Kun ennakkoon ostetut junaliput irtosivat vielä £12.50 hintaan edestakaisin per naama, oli homma aika lailla siinä. Asdfsfsd mää tapaan John Taylorin mitä on elämä

Ennen noloa fanityttöilyä toki voisin infoilla, että jos mielii Brittien sisällä junailla, kannattaa tsekata esimerkiksi National Railin sivut, joissa voi tehdä aika kattavaa vertailua eri juna-asemien ja yhtiöiden välillä. Briteissä kun ei toimi mitään paikallistä veeärrää joka monopolisoidusti jumittaa jengiä talvisin keskellä hornaa, vaan nyt niitä jumittajia löytyy pilvin pimein jotka kaikki tykkää hengata Lontoon ulkopuolella pahimpaan ruuhka-aikaan odotellen parin tunnin ajan raiteiden vapautumista. Mutta ei siinä! Tsägällä noita tarjouksia löytyy ja junailu voi olla huomattavankin huokeaa, eli kannattaa pitää silmät auki ja olla liikkeellä varhain.

Itsehän siis tähtäsimme noin kahden maissa lähtevään junaan, jolta kesti tunti huristaa Brightonin hoodseille. Juna-asemalta nappasimme mukaan classysti Burger Kingiä (Matin eka Burger King, aina hieno hetki) ja ahtauduimme enemmänkin lähijunan oloiseen kulkuvälineeseen joka kuljetti meidät aikataulun mukaisesti perille. Olin kartoittanut koko visiittiin reippaasti aikaa, sillä itse signeeraussessio alkoi kello 17 ja loppui kello 19, mutta koska ikinä ei voi tietää miten psykoottisesti paikalle on/ei ole tulossa jengiä, on parempi olla ajoissa kuin katua. Matka asemalta tukikohtana toimivaan Waterstonesiin luonnistui alle vartissa, ja koska kehissä ei vielä kolmen maissa ollut yhtään hysteeristä kämppijää, päätimme lähteä kiertelemään rannan tuntumaan ja tutkailemaan paikallista nähtävyyttä eli Brighton Pieriä eli laiturialuetta.

Brighton on maantieteellisesti aika hauska paikka, sillä ei-englantilaisittain sieltä löytyy maankohoumia vaikka muille jakaa ja keskusta muistuttaakin enemmän San Franciscoa kuin Lontoota. Kaupunki tunnetusti herää eloon kesäisin, jolloin se on niitä harvoja rantaresortteja mitä Englannista löytyy. Kalsan joulukuisessa viimassa meno oli vähemmän glamoröösiä, mutta kyllä se pier on käytössä silloinkin. Uhkapelien ja vähän huterien laiturilankkujen läpi vei tie aina huvipuistolaitteille, mutta tällä kertaa tyydyimme vain katselemaan vierestä. Omaa menoani haittasi yhä kivuliaammaksi muodostunut jalkakipu, mutta urheasti talsin mukana ja yritin parhaani mukaan kuvitella näkymiä ajankohtana, kun meno ei ole yhtä zombieapocalypsen nielemä. Kokemus tietty sekin! Poikkesimme vielä jonkun paikallisen pikkuputiikin kautta ja suuntasimme puoli viiden maissa takaisin Waterstonesin suuntaan, ja hyvä niin: ulos nimittäin oli kuin olikin muodostunut jo jonoa, jonka jatkeeksi sitten tuuppasin itseni. Tuli vähän vähemmän dorka olo kun tajusin etten ole ainut nolo ihminen, joka paikalle oli ilmestynyt....

Tässä välissä täytyy myös todeta, että itse järjestelyt pelittivät hyvin, mitä pitkän signeerauskiertueen viime metreiltä toki sopii odottaakin. Jonottajille jaettiin lappuja, joihin sai kirjottaa mahdolliseen omistuskirjoitukseen tuleva nimi kaikkien kollektiivista elämää helpottamaan; raapustaessani omaani "Airin" naurahti lappuja jakanut täti hyväntahtoisesti että "See, he'd never be able to spell that!" Siinä missä Matti katosi luopiona kirjakaupan syövereihin lämmittelemään, pitivät sekä Nick että Tory minulle vaihtelevasti jonossa seuraa, ja aina silloin tällöin ohi kulki ihmisiä ihmettelemässä mikä ihmeen norsujono kaupan seinustaa koristi. Reaktio oli noin 50/50 sekä "oho aijaa!" että "kuka v*ttu se on" ihmisten iästä riipuen, mikä kuvastaa aika hyvin omia tunnelmiani seisoskellessa varmaan ainoana alle 30-vuotiaana koko jonossa. Mut hei ei se mitään, tunnelma on tärkein!

Tää mun creepperi-ilme on niin priceless

Tunnelma tiivistyikin kellon lyötyä viisi, jolloin jono alkoi jopa vetää... Kaupan sisälle päästäessä kylmä ilma oli jo ehtinyt kohmettaa olon, mutta onneksi suomalainen on karskeisiin oloihin tottunut ja sulaa ajatuksen voimalla sekunnissa. Kun lähenimme jonon päätä, kääntyi edellä jonotellut nainen puoleemme ja pyysi Nickiä ottamaan itsestään kuvia signeerauksen aikana. Tory toimi puolestaan omana hovikuvaajanani, ja kaikki kiitos ja kunnia hänelle siis seuraavista kuvista. Itse kun muistan toimituksesta hyvin vähän oman vuoroni vihdoin tultua: stressasin etukäteen kuinka paljon aikaa saisin tärvätä signeerauksen yhteydessä, joten päädyin sitten sopertamaan jotain siitä kuinka oma kirjani on aika pahoinpidelty sen matkustettua mukanani Suomesta asti paikalle. Keskustelu menikin jotakuinkin akselilla "ai vautsi oot Suomesta asti, ei ollakaan oltu siellä aikoihin" [toim. huom. en tiiä ovatko olleet koskaan, toissa kesän Kaisafestin esiintyminen kun peruuntui] "joooo tulkaa uliuu kiitti moi" eli tästä mitä mieltäylentävimmästä kohtaamisesta voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että jos/kun bändi koskaan Suomeen pamahtaa, on se TÄYSIN MUN ANSIOTA, ET MIETTIKÄÄ SITÄ. Täysin. Joo.

iikk!!11

 

Loppuilta menikin typerässä hymyssä, etenkin kun eksyimme junaa odotellessa syömään kakkua läheltä löytyvään paakkelssipaikkaan. Kotimatkalla junaan tunki lössi rymyäviä teinejä, ja olo oli kovin kotoinen. Katottiin Hot Fuzzia, syötiin... jotain? (tai sit vasta tuona iltana tilattiin kiinalaista, brittierikoisuuksiin kuuluu aina se että parin punnan säästön vuoksi keitetään itse riisit/nuudelit) ja paineltiin pehkuihin, sillä perjantaina oli luvassa kotiinlähtö ja seikkailua bussiyhtiöiden kanssa. Koska itse päivä ei ole kovinkaan mielenkiintoinen eikä siitä ole kuvallista aineistoa, todettakoon siis että bussilippuja ostaessa printteri kantsis olla ja sateella on aika perseestä kaikki, mutta selvisimme hyvissä ajoin kentälle National Expressillä Golder's Greenin asemalta ja kotimatka meni kompastuksitta sekin kaikin puolin. Great success!

The Great London Escape pt 3

Palaillaan takaisin joulukuisiin tunnelmiin ja jatketaan siitä mihin viimeksi jäin: Lontoo-viikon keskiviikkoon. Tiistain kävelyurakan jälkeen jalat olivat aamusta asti aika arat, mutta mitä sitä ei tekisi tehokkaan turisteilun eteen? Päivän aikataulussa oli siis museointia ja kauppoja, ja painelimmekin ulos joskus ehkä yhden maissa suunnaten ensimmäisenä British Museumiin.

British Museum, jonne kävelee näppärästi esimerkiksi Tottenham Court Roadin metroasemalta alle 10 minuutissa, on yksi niistä kätevistä turistikohteista joihin ei saa tuhlattua rahaa (sisäänpääsy on ilmaista, ellei halua tietysti tehdä lahjoitusta), mutta saa tuhlattua aikaa. Koska suunnitelmissa oli muutakin, täsmäsuuntasimme antiikin Kreikkaa ja muuta Välimeren vekkulia maastoa käsitteleviin osioihin, joista löytyi läjäkaupalla mm. omista taidehistorian kirjoistani bongattavissa olevia patsaita, steelejä ja muita hienoja ihmiskäden taidonnäytteitä -- kuten metrikaupalla assyrialaisten kuninkaiden leijonanmetsästystä seinään hakattuna. Hienoja olivat, ei siinä. Vitsikästä on toki myös ajatella kuinka moni museon antimista on käytännössä enemmän tai vähemmän löyhästi sosialisoitu Britti-imperiumin ajoilta parempaan talteen, ja sieltä täältä museosta löytyykin huomioita kuten "tämän patsaan pää löytyy Ateenasta". Noh ei oo niin justiinsa

Kaikenlaisen jännittävän kuten Rosettan kiven, muumioiden ja vähän modernimpien installaatioiden jälkeen päätimme pari tuntia museossa vietettyämme suunnata eteenpäin. Koska Tottenham Court Roadilla ei voi piipahtaa käväisemättä myös Forbidden Planetissa, vei matka seuraavaksi sinne. Kaikkien populaarikulttuurinörttien lempikauppa tuotti tosin tällä kertaa osittaisen pettymyksen, sillä vaikka Manchesterin liikkeessä oli jos jonkinlaista pehmo-Dalekia Dr. Who-sarjasta, ei Lontoon puljussa ollut kuin yksi avaimenperällinen versio. Naureskeltiin silti spontaanisti yhdessä jonkun random sedän kanssa kun avaimenperää painellessa raikui hyllykköjen välissä kauniisti "You would make a good Dalek!". Myöskään sarjakuva/kirjaosiosta ei tarttunut tällä kertaa mitään mukaan, sillä kotiinviemisinä oli jo toukokuun reissulla hommattuja albumeita (Mark Millarin nimmarilla köhköhh).

Tottenham Court Road on hyvä kohde myös sikäli, että sieltä talsii inhimillisessä ajassa Piccadilly Circukselle esimerkiksi Leicester Squaren kautta (jonka suorasta läheisyydestä löytyy tottakai China Town). Keskustassa on ihan turha veivata metrolla, kun kävelymatkat eivät oikeastaan ole mitenkään hullun pitkiä. Tämä kierros johdatti siis Leicester Squaren kautta Piccadillylle; matkan varrelle mahtui keskiviikon ensi-iltojen mukaisesti jonkin uuden leffan previkka ja sitä aitaavat seinät. Ken tietää olisiko sieltä voinut bongata tuttuja? Mystinen maailma. Leicester Squarella sijaitsee myös monikerroksinen M&M-liike, jota ei voita psykedeelisyydessä varmaan mikään (haluaako joku muuten valaista, miksi on olemassa "seksikäs" M&M-hahmo? Hei?), mutta tällä kertaa varjelin omiani ja Matin aivoja ja kävelimme siitä suoraan Trocaderon ohi kohti Piccadillyä. Kuuluisilta turistimestoilta voi valita suuntansa esimerkiksi Japan Centren suuntaan, kuten itse teimme, sillä liikkeen vierestä löytyy keskustan tasoon nähden hyvin inhimillinen ja laadukas japanilainen ravintola. Kylmissämme ja väsyneinä ei varmaan mikään maistu yhtä hyvin kuin esimerkiksi höyryävä gyudon-kuppi, eli lihaa ja kasviksia riisipedillä.

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt metsästää äidilleni tuliaiseksi Fortnum & Mason -hienosteluliikkeen ruusuteetä, jota aikanaan Englannista rahtasin tuliaisena ihan urakalla. Viimeiset pari vuotta teetä ei kuitenkaan ole ollut tarjolla, joten periaatteessa pistarimeiningillä kävimme piipahtamassa liikkeessä jos onni tärppäisi. Ja tärppäsihän se! Hännystakkisten teinipoikien ja muiden peribrittiläisten hienostomyyjien keskellä sitten kipattiin 20 punnan teepurkkia pussiin, ja olo oli aika mieltäylentävä. Halvempaakin teetä F&M:stä kyllä saa, ja suosittelenkin visiittiä ihan vaikka vain ilmapiirin vuoksi jos Piccadillylle sattuu. Mieluummin sinne tai vaikka Liberty'sille kuin Harrodsille, urk. Lyhyen kävelymatkan päästä löytyy myös Hamleysin lelutavaratalo, joka on niinikään kokemisen arvoinen monine kerroksineen ja lego-kuninkaallisineen.

Tässä vaiheessa omiin jalkoihin sattui jo aika ruhtinaallisesti kiitos fiksun kenkävalinnan, mutta olin päättänyt etukäteen tarkistaa Oxford Streetiltä löytyvän jätti-Primarkin. Ajatus aika infernaalinen ko. tilassa... mutta säälihän se olisi ollut jättää käyttämällä vähän enemmän energiaa kuin katua jälkikäteen, joten Piccadillyltä vei tie Oxfordin suuntaan. Samalla saatiin kokea myös aika jännittävä tyylillinen vaihdos, kun ensin tyylikkäät kadunvarsivalot muuttuivat kertaheitolla ihan älyttömän mauttomiksi Marmite-mainoksiksi. Primarkiin pääsee btw näppärämmin Bond Streetiltä tai vaikkapa Marble Archilta, mutta nyt oltiinkin tosimiehiä ja käveltiin kuin talvisodassa konsanaan. Perillä olinkin niin rättipuhki että jaksoin tarkistaa tasan alakerran neuleet ja yöasut ja sitten ripeään kassan kautta ulos (jonot on aina hulluja, mutta nopeasti ne myös vetää, eli ei kannata antaa ihmismäärän huijata!). Mitään kovin merkittävää ei tullut hommattua (Primark on hyvä halpoihin perusjuttuihin kuten vaikka kotona lonnimiseen tarkoitettuihin verkkareihin, aika fancya), mutta täsmäostoksen tein nappaamalla mukaan myös löysän tumman neuletakin, josta on muodostunut yksi ehdottomista lemppareistani.

Pitkän päivän päätteeksi oli rentouttavaa tilata kotiin kiinalaista ja kuluttaa loppuilta katselemalla laatuleffaa (muistaakseni Super Troopers), sillä torstaina olisikin luvassa niin jänniä asioita ettei housuissa meinaa pysyä. Brighton, I am coming for you!