Sunday, December 23, 2012

The Great London Escape pt 2

Vaikka Lontoossa pysytellään joulukuussa usein ihan kiltisti plussa-asteiden puolella, toimme ilmeisesti Suomesta sen verran arktista viimaa että lämpötilat valahtivat vierailumme ajaksi johonkin nollan hujakoille pysyvästi. Myös sade vaivaa Brittein saaria tuon tuosta, joten valkkasimme tiistain eläintarhapäivälle lähinnä sen perusteella, että säätiedotuksessa oli luvattu pilvistä ilman kuuroja. Olimme etukäteen pohtineet myös mahdollisuutta käydä London Zoon sijaan Whipsnaden eläintarhassa Lontoon ulkopuolella, mutta kylmän sään vuoksi päätimme "tyytyä"vanhaan ja hyväksi havaittuun kaavaan. Kaupungista löytyisi myös akvaario, jossa en ole koskaan käynyt, mutta koska Nickillä ja Torylla on molemmilla kausipassit sekä puolihintaisia alennuslippuja Lontoon eläintarhaan, käytännöllisyys voitti. Samalla heitolla päästäisiin vielä fiilistelemään Primrose Hilliä ja Chalcot Squarea, paikkoja joissa monta vuotta takaperin on nuohottu kyllästymiseen asti.

Regent's Parkissa sijaitsevaan tarhaan pääsee julkisilla näppärimmin Camden Townin metroasemalta Northern Linen varrelta, mutta Wikipedia valaisee myös Baker Streetin ja Regent's Parkin pysäkkien olevan puolentoista kilometrin päässä. Belsize Parkista London Zoohon kävelee heittämällä max puolisen tuntia, joten itse siirryimme tarhaan jalan; vaikka saapuisi paikalle julkisilla, suosittelen ehdottomasti kiipeämään etukäteen vielä Primrose Hillin puiston huipulle, josta aukeaa näkymä kauempana siintävään Lontoon keskustaan. Puisto on aika massiivinen ilman mitään turhia härpäkkeitä, ja sieltä voikin aina bongata jos jonkinlaisia koirarotuja jolkottamassa omistajiensa vierellä. Kesäisin paikka on lisäksi ihan älyttömän ideaali piknikeille.

Primrose Hill

Joku urpo ja urpompi

Filttereitä ja kavereita
Itse London Zoohon on pääsymaksu aikuiselta jotain £20 luokkaa, mutta jos taskusta löytyy opiskelijakortti, kannattaa tyrkyttää sitä kassalla alennusten toivossa. Hinta voi tuntua kokonaisena suolaiselta, mutta on maksun väärti: London Zoo on suhteellisen massiivinen eläintarha, josta löytyy kuriositeettina monenlaisia osioita, jossa kävijä voi olla lähes suorassa interaktiossa eläinten kanssa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi apina-aitaus, jossa pienet marakatit pomppivat köysien ja puiden väliä kävijöiden pään päällä. (Kesän alussa puistonohjaajat joutuivat paimentamaan näitä lastenrattaiden kimpusta, sillä apinat ovat vikkeliä käsistään ja pöllivät helposti mukaansa kaiken kevyen ja irtonaisen; tällä visiitillä alueen ulkopuolelta löytyikin kyltti, jonka mukaan rattaat tulee jättää suosiolla ulos apinoiden ajaksi.) Perhosluola on toinen henkilökohtainen suosikkini, sillä siellä on kirjaimellisesti perhosten ympäröimä. Jos on vetänyt päälleen kirkkaita värejä, voivat perhoset lisäksi luulla kävijää kukaksi ja laskeutua tämän päälle! Näin kävi Torylle, jonka turkoosi-keltainen hattu sai vankan fanin yhdestä isokokoisesta perhosesta useampaan otteeseen.

Tree ducks!




Kodomonvaraanien aitauksen luota löytyi tällanen jännä kyltti. FILMITÄHTII HEI
Koska kyseessä oli suhteellisen kalsa tiistaipäivä, ei puistossa ollut mitenkään älyttömästi populaa, ja tästä johtuen eläimet olivat yllättävän aktiivisella päällä. Viileä oli toki ajanut suuren osan koloihinsa lämmittelemään, mutta esimerkiksi leijonanaaraat vetivät jotain aivan omaa showtaan omassa aitauksessaan tavanomaista rennommin. Kannattaa kuitenkin huomioida, että tarha sulkeutuu talvisin jo hieman aiemmin, neljän maissa iltapäivällä, jotta ei käy kuten meille: olisimme vielä halunneet nähdä muutaman elukan, joiden osiot oli kuitenkin suljettu jo saapuessamme paikalle. Itse asiassa taisimme hengata puistossa vähän yliaikaakin, mutta työntekijät ovat onneksi ystävällisiä eivätkä heittele ulos niskaperseotteella, vaan ohjastavat lempeästi poistumistien suuntaan. Myös ruokailuoptiot ovat talvisin rajoittuneemmat (muistelen kaiholla kesäisiä Zoo-burgereita yhyy), mutta löysimme aika toimivan option ravintolassa myytävistä pikkupizzoista. Sen sijaan paikan kasvispasta oli kuulemma aika karseaa.

Haato ja aika jees pizzat!

Haato ja pingut

Haato ja kilpikonnapatsas

Eläintarha on kieltämättä otollisempi vierailukohde kesäaikaan, mutta talvisin siellä on huomattavasti rauhallisempaa. Kiertelyyn kannattaa silti varautua lämpimästi, sillä neljän jälkeen iltapäivällä lämpötilat alkoivat taas laskea. Itse siirryimme Chalk Farmin metroaseman kautta takaisin kaupunkiin, jossa päätimme käydä iltapäivän päätteeksi vielä tutustumassa British Libraryyn (yksi kirjastoalan opiskelija messissä...). Vaikka rakennus on ihan mielenkiintoinen nähtäväksi, ei itse lukusaleihin valitettavasti pääse ilman erillistä reading passia. Jos mestoille kuitenkin eksyy, kannattaa poiketa tutustumaan kirjaston näyttelysaleihin, joista löytyy niin historiallisia kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyvää esineistöä (vuosisatoja vanhojen manuskriptien, Jane Austenin kirjoituspöydän ja muiden vastaavien kuriositeettien lisäksi mm. ääniklippejä, joista voi kuunnella esimerkiksi Virginia Woolfin horinoita) kuin myös vaihtuvia kokoelmia. Tällä kertaa esillä oli esimerkiksi Jack Kerouacin alkuperäinen käsikirjoitus kirjasta On the Road, eli mielenkiintoista tutkittavaa löytyy etenkin kirjallisuudenopiskelijoille tai muille kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Tiistai-ilta sujui takaisin eksyttyämme perinteisissä merkeissä, eli videopelejä, ruokaa ja yleistä yhdessäoloa. Vaikka kalseisiin taloihin ei koskaan täysin totu, on aina kiva hautautua peiton alle lukemaan kirjaa tai kurittamaa fiktiivisiä videopelipahiksia. Keskiviikolle luvassa olisikin sitten kaupunkikiertelyä ja lisää museomeininkiä, joten koko päivän kävelystä jomottavat jalat toivottavasti ehtisivät saada tarpeeksi lepoa yön aikana...

Saturday, December 22, 2012

The Great London Escape pt 1

Näin jälkikäteen ajattelin kirjoitella BQ:n puolelle myös taannoisesta Lontoon-visiitistä, jotta omia muistikuvia voisi jälkikäteen verestää muullakin kuin parilla sivulauseella aiheen tiimoilta. Kyseessä oli jo toinen Lontoonreissu tämän vuoden aikana, mutta ei anneta sen haitata -- matkakumppanille miniloma Lontooseen oli ensimmäinen vierailu saarivaltiossa ikinä, joten sisältökin menee kuin vahingossa enemmän turistivaihteelle. Ajattelin siis kirjoitella tämänkertaisten aktiviteettien lisäksi muutamia perusjuttuja yleisen lätinän oheen, jotka saattaisivat Lontooseen matkustelevia käytännön tasolla kiinnostaa. Olen ravannut Lontoossa 16-kesäisestä lähtien enemmän kuin on varmaan laillista, joten kaikenlaisia yleisiä tärppejä on jäänyt mieleen ja toivottavasti osaan niitä sopiviin kohtiin heitellä.

Matkaan lähdettiin siis 10.12. ja paluupäiväksi oli merkattu 14.12. Nämä päivämäärät valikoituivat parista syystä, joista ehkä oleellisin oli lippujen hinnat. Päätös lähteä Lontooseen harassoimaan ystäviäni Nickiä ja Torya tuli vähän spontaanisti, mutta aikaa joulukuuhun oli tuossa vaiheessa sen verran että ehdin hyvin kilpailuttamaan lentoyhtiöitä. Toukokuussa suhasin Lontooseen ja takaisin Tampereelta perinteisesti Ryanairilla, joka parhaimmillaan on erittäin varteenotettava vaihtoehto; aikanaan taisin saada edestakaiset lennot noin 50 eurolla. Lentojen hinnat vaihtelevat kuitenkin ankarasti päivästä toiseen, joten kannattaa kokeiluttaa erilaisia yhdistelmiä lähtö- ja saapumispäivän osalta. Tarkastin myös esimerkiksi Norwegianin vastaavat tarjoukset, mutta päädyin Ryanairiin sen edullisuuden sekä sijainnin vuoksi (asun itse opiskelukausina Tampereella). Lennot ovat myös usein ajallaan ja laskeutuvat Stanstedin lentokentälle, josta pääsee parhaimmillaan 5 punnalla noin 75 minuutissa bussilla keskustaan. Hyviä kenttäbussiyhtiöitä ovat esimerkiksi Terravision ja National Express, joiden lipuista voi nettikaupassa saada alennuksia.

Vasemmanpuoleinen liikenne, aina hieno elämys

Halpalentoyhtiöiden negapuolena ovatkin sitten painorajoitukset ja yhden käsimatkatavaran periaate, eli mukaan mahtuu tasan lentolaukun kokoinen ja max 10 kg painava pakaasi. Periaatteessa lisäkiloista veloitetaan, mutta vaikka en suosittelekaan ottamaan mitään luovia riskejä asian suhteen, empiirinen tutkimus (eli 3+ lentokertaa Ryanairilla) kertoo että laukku on aina punnittu Suomen päässä, mutta mielenkiintoista kyllä, ei koskaan Stanstedilla. Tehkää tiedolla mitä haluatte. Itse pyrin joka tapauksessa aina pakkaamaan kevyesti lähtiessä, jos matkan varrella mukaan sattuisikin tarttumaan paljon ostoksia. Tällä kertaa reissu oli kuitenkin tarkoitettu enemmänkin sosialisointimielessä, joten Suomen päässä laukussa painoivat joululahjat/tuliaiset jo reippaat 9 kg. Ei onneksi tarvinnut alkaa matkaseuran kanssa jakamaan kamoja laukkujen kesken... Oltiin muuten edellisiltana katsottu Matin kanssa jostain australialaisesta halpalentoyhtiöstä kertovaa telkkarisarjaa, jossa äiti koki poikineen kauhunhetkiä tajutessaan rahattomana lähtöselvityksessä, että liput olisi pitänyt printata etukäteen netistä tai päälle pamahtaisi monen kymmenen dollarin lisäveloitus. Saimmekin revittyä lisähuumoria Tampereen kentältä (jonne muuten pääsee normibussilla 61 hintaan 4,60e, toim. huom.), kun jokin herrasmies ei ollut viitsinyt lukea Ryanairin toimintaohjeita ja veti herneet nenään tajutessaan, ettei voisi tehdä check iniä enää lähtöselvityksessä. "Ainahan kaikilla yhtiöillä pitäs voida blii blaa bloo" ei päde, kun puolet lentoyhtiöistä ei noudata enää mitään muka-standardisoituja normeja... Protip, tsekkaa aina mitä oma lentoyhtiösi sujuvalta matkustamiselta edellyttää. Vaihtelee muuten aika reippaasti.

Tottenhamista löytynyt etana

Siinä missä Ryanair joskus lensi pelkästään omituisiin kellonaikoihin säästääkseen lentokenttäveroissa tjsp, omat lentomme lähtivät iloisesti kello 12:35 päivällä ja toiseen suuntaan puolestaan kello 15:50, eli inhimillisiin aikoihin sai aamulla nousta ja päivällä/illalla olla perillä. Alle kolmen tunnin lento käy aika näpsäkästi ja tällä kertaa saimme ihan autokyydityksen Lontooseen asti, eli bussia ei tarvittu. Jos noin puolen tunnin välein kulkevilla bussilla kentältä kuitenkin kaupunkiin ottaa, bussiyhtiöiden liput käyvät yleensä myös aiempiin/myöhempiin vuoroihin mikäli kone on ajoissa tai myöhässä. Nyt köröttelimme joka tapauksessa pohjoisen Lontoon läpi kohti Belsize Parkia, jossa ystävämme asuvat. Sijainti Zone 2:lla on sikäli ideaali, että metrolla on lyhyt matka suurimpaan osaan keskustan nähtävyyksistä, ja yksisuuntainen piletti Zone 1:n ja 2:n sisällä on aika lailla Helsingin hintojen luokkaa eli £2 Oyster-cardilla ostettuna. Oyster-card on siis elektroninen matkakortti, jonka voi ostaa panttisummaa (ööää mitä se ois, jotain viiden punnan luokkaa?) vastaan ja ladata sitten haluamansa summa/aika, näitä automaatteja löytyy joka asemalta. Kortin voi palauttaa reissun päätteeksi, jolloin pantin saa takaisin, mutta itse vaalin omaa hienoa Queen's Jubilee -erikoiskorttia kuningataräidin nassulla, koska se on juuri tarpeeksi karsea ollakseen ihan paras.

Kettuvessapaperi, kiehtova kulttuurillinen kokemus

Kaikki Englannissa talviaikaan käyneet tietävät talojen olevan juuri niin epäinhimillisen kylmiä, kuin yksilasitetut ja huonosti eristetyt kämpät nyt voivat vain olla. Tästä johtuen jos varailee hotellia syksyllä tai talvella, kannattaa ehkä pistää parit lisäeurot peliin pytingin valinnassa ettei tarvitse matkan aikana kiroilla. Meillä lämmitys pelasi Nickin ja Toryn luona kun sen laittoi pienellä viiveellä päälle, mutta eka yö taisi silti mennä sukkahousut jalassa ja neuletakki suojana untuvapeiton alla... Ennen nukkumaanmenoa luvassa oli onneksi Nickin synttäri-illallinen, jota juhlistimme Charlotte Streetiltä löytyvässä Roka-ravintolassa mm. jälkiruokaveneen voimin. Itsehän jakelin paikallaolijoille joululahjoina suomalaista designia niin Muumi-mukien kuin Pisara-karahvinkin muodossa, koska selkeästi mulla on joku missio täyttää tuttujeni brittikodit stereotyyppisillä Suomi-ikoneilla. Enää Mariskoolit puuttuu!! Nickille roudattiin Matin kanssa myös yhteensä 4 pussia Panttereita (tämän lempikarkki Suomesta) kolmessa eri versiossa, sekä pussi Suffeli Puffeja, jotka katosivat tämän ja Toryn kitaan noin tunnissa. Ravintolassa oli todella kiva nähdä taas tuttuja ja mättää naamaansa joitain lemppariruokalajeistani ikinä (sienimuhennos!!), etenkin kun illan päätteeksi palattiin Nickille hakkaamaan neljän hengen voimin Wii:llä New Super Mario Brothersia hysteerisissä merkeissä. 

DESSERT BOAT

Koska kyseessä siis oli Matin eka Lontoonmatka, seuraaville päiville oli varattu ohjelmaa seuraavasti: tiistaina London Zoo, keskiviikkona museoita ja shoppausta, torstaina päiväretki Brightoniin ja perjantaina paluu Suomeen. Näistä kirjoittelen siis omille päiville omistetuissa postauksissaan, sillä etenkin ko. torstai oli tunteita ja 80-luvun tutinaa täynnä. Ja se jos mikä on parasta tutinaa!

Saturday, October 27, 2012

The Aftermath

Viimeistä iltaa viedään, joten jonkinlainen yhteenveto voisi olla paikallaan. Tänään iskin suosiolla ovenkahvaan Do not disturb -lätkän ja nukuin lähemmäs kahteentoista, peiton alla kun oli niin kivaa ja pehmeää leikkiä burritoa. Eipä luvassa mitään kovin mielekästä ollut muutenkaan; jätin suosiolla lauantain ihan laiskottelupäiväksi, jonka aikana tarkoituksena oli vain käydä kuvailemassa Tigerin kertakäyttökameralla muutamia lempipaikkoja sekä käydä vihdoin hakemassa Waterstone'silta valitsemani kirjat. Olin jo ihan ehtinyt unohtaa, millä tavoin Manchester (tai no, Market Street ja Arndalen alue yleensä) tulevat eloon viikonloppuisin – etenkin kun ulkona paistoi aurinko, eikä taivaalla juuri näkynyt kuin yksittäisiä pilvenhaituvia. Pakko se on siis myöntää: Manchesterissa ei satanut kertaakaan ollessani täällä. Olen nyt nähnyt käytännössä kaikki vuodenajat (kesä, syksy, talvi, kevät) ja kuivinta on selkeästikin akselilla kesä-lokakuu. Ei sillä, oikeastaan se loputon sade on ihan tunnelmallista.

Jotain random asuntoja kanaalin varrella, kelpais

Painelin siis ensitöikseni Portland Streetin kautta kohti Deansgatea, jossa kävin bongaamassa filmille ensimmäisenä Haciendan. En tajunnut ottaa puhelimella kuvaa, mutta eipä kyseisessä nurkkauksessa ole juuri nähtävääkään; aiemmin legendaarinen yökerho on tätä nykyä asuntokompleksi, jonka menneisyydestä muistuttaa vain nimi ja plakaatti seinässä. Jostain syystä minulle iskee niskaan myös ihan infernaalinen turistikompleksi, jos otan kuvia mistään tunnetuista musiikki-pyhiinvaelluskohteista, joten tästä johtuen en viitsinyt jäädä kovin pitkällisesti zoomailemaan kunnon kuvakulmaa. Kirkkojen ja muiden "normaalien" kohteiden kuvailu ei ole ongelma eikä mikään, mutta annas olla kun pitäisi taltioida jotain itselle merkityksellistä ja noloa... jokin itsesuojeluvaisto/oman kollektiivisen nörttiyden peittelymekanismi iskee pintaan ja äkkiä. Tästä syystä minulla on esimerkiksi vain pari otosta kuuluisasta Salford Lads' Clubista, jonka edustalla The Smiths aikanaan kuvattiin. Näistä toisessa näytän ihan Salkkarien Ismolta, koska nappasin hätäisesti MySpace-kuvakulmasta omakuvan sen sijaan, että olisin mennyt poseeraamaan rakennuksen eteen ystäväni kuvattavaksi. Kyllä on ihmisellä ongelmat. Mut ainaki oon käyny siellä hei!!1 Hipstercredua!111

Tää on kai jonkinlainen kirjasto

Jostain syystä aloin vähän ennen Deansgatea leikitellä ajatuksella, mitä tekisin jos joku tulisi kysymään minulta reittineuvoja. Tämä taisi herätä nähdessäni pari turistia kartta kourassa, ja ajatusleikkinä pohdin, osaisinko tässä vaiheessa jo kertoa jollekin reitin paikasta A paikkaan B. En kotikaupungeissanikaan kyllä muista jokaista pikkukatua ulkoa, joten vastaus olisi todennäköisesti "ei". Pyörittelin tätä ajatusta silti päässäni hetken, sillä yhä enenevissä määrin huomaan suuntaavani intuitiivisesti täysin oikeaan suuntaan jopa pienemmillä kaduilla seikkaillessani. Kun saavuin Deansgaten Waterstone'sille, olin jo unohtanut koko jutun ja kaivoin esiin kertakäyttökamerani taltioidakseni kaupan ulkopuolen, kun samassa viereeni pamahti keski-ikäinen nainen kartan kanssa kysymään neuvoa. Tiesin jopa mihin tämä oli menossa! Ja osasin auttaa! Amg! Kohtalon kouraa vai hassu sattuma? Mene ja tiedä. Aina on hauska huvittaa itseään pohdinnoilla siitä, kuinka paikalliselta näyttää. (Kertakäyttökamera kädessä? No jaa.)

Mistä tulikin mieleen eräs jo keskiviikolle sijoittuva tapahtuma, josta en muistanutkaan kirjoittaa: näin jo aikaa sitten (itse asiassa mahdollisesti Kööpenhaminan visiitin yhteydessä?) unta, jossa kävelin syksyisessä Manchesterissa kellastuneiden vaahteranlehtien seassa, ja tunsin oloni hassulla tavalla äärimmäisen rauhalliseksi ja onnelliseksi. Kun pyörin sitten muutama päivä sitten Castlefieldiin asti, jossain ennen Museum of Science and Industryä havahduin kadulla samaan näkyyn kuin aikanaan unessani: kadut olivat täynnä kellastuneita ja punertavia lehtiä, ja alueelta löytyy samankaltaisia vanhahtavia, peri-brittiläisen oloisia rakennuksia rauta-aitoineen ja puistoineen. Aika hämmentävää.

Waterstone'sissa alistuinkin sitten vihdoin kohtalooni ja kaivoin hyllystä Hookyn Joy Division-kirjan. No sillä nimmarilla tietty.

Parhaita toiveita vaan itelles apina

Päätin samalla myös laittaa elämän risaiseksi (tai näin kuvittelin naiivisti tässä vaiheessa) ja ostaa myös John Taylorin kirjan, joka olikin punnan kalliimpi kuin HMV:llä. No ei oo niin justiinsa, en kuitenkaan jaksaisi lähteä ravaamaan takaisin mikäli HMV:n ainoaa kappaletta ei löytyisi hyllystä. Kun painelin näiden kanssa kassalle, kommentoi myyjäni Hookyn kirjan olevan todella hyvä; vastasin, että koen hieman moraalista epäluuloa rahan syytämisestä Hookylle, johon myyjä vain naurahti ja totesi tämän jakaneen nimikirjoituksia urheasti aikanaan liikkeessä. Parempi olla hyvä kirja sit!! Okei ehkä olen vastarannankiiskeillyt ihan tarpeeksi, faktahan on se että niin paljon kuin koenkin suurta epäluuloa kaikkea Hookyn aikaansaamaa rahastusta kohtaan, ei minulla ole varaa itkeä koska olen kuitenkin juuri niin pelle että ostan ne tuotokset joka tapauksessa. Viimeistään se vaistonvarainen ärtymys, jota tunsin kirjahyllyllä silmäilemäni kopion napannutta tanttaa kohtaan (jos olis ollut vika nimmarikappale, niin ois voinut hyllyt lennellä), kertoo ihan tarpeeksi siitä että samassa nolossa veneessä tässä ollaan kaikki. Vihaa taiteilijaa mutta rakasta taidetta, vai miten se menee...





Kirjat laukkuun ja Deansgatelta kohti Manchesterin katedraalia. Tavallaan huvittavaa, miten nämä kaksi ylläolevaa kuvaa näyttävät kontekstista irrotettuna ihan jostain keski-englantilaisesta pikkukylästä revityiltä. Tuossa alemmasta kuvasta vasemmalla on rajattu pois jokin pubi, jonka ulkoterassilla tuntematon piripää räyhäsi itsekseen maailmalle. Kyllä on tunnelmallista! Kun pääsin Trianglen ja fudismuseon edustalle, näytti puoli Manchesteria päättäneen astua ulos kodeistaan juuri samaan aikaan kanssani, ja turisteilu olikin aikas kinkkistä siinä ihmistungoksessa. Hipsterteinien lisäksi sain todistaa brittiläistä emokideilyä vuosimallia 2012, aina mieltäylentävää. Market Streetillä oli käynnissä satojen lippulappusten tuputtajien lisäksi taas jokin tanssiesitys, ja pakenin suosiolla Bootsin kautta hotellille syömään lounasta:

Jeejee mustikkasmoothie, tuossa alhaalla oikealla porkkanakakkua

Eikun ei! Ennen Bootsia kohtasi nimittäin välttämätön paha, eli HMV. Yleensä "no jos mä katon vielä oisko siellä mitään kivaa..." -piipahdukset päättyvät kohtalokkain seurauksin, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Mukaan tarttui nimittäin vielä Tony Fletcherin kirjoittama teos The Smithsistä, sekä Kevin Cumminsin valokuvakirja Manchesterista ja sen bändeistä 70-luvulta eteenpäin. Näistä jälkimmäistä olen tosin kuumotellut Amazonissa, ja se on aina ylihintaisena jäänyt vielä ostoskorin ulkopuolelle. Nyt löysin sen £7 hintaan, great success. Yhteensä tämän matkan aikana paloi siis noin £60 kirjoihin, on aika hieno fiilis:

Mitään en kadu

Toisinaan pohdin, voiko ihminen omistaa liian monta samasta aiheesta kirjoitettua teosta. Jokin järkevä ääni päässäni haluaisi sanoa että joo, mutta jos jotkut hamstraavat vaikkapa toisen maailmansodan tapahtumista kertovia kirjoja ilman omantunnontuskia, voin minä kartuttaa käsikirjastoani 70- ja 80-lukujen brittimusiikista. Kai se raja joskus tulee vastaan? Ja ei, en tiedä millä ajalla näitä olisi tarkoitus ehtiä lukemaan, kotonakin odottaa vielä useampi teos avaamista. Joku päivä varmaan selvenee jokin syy sille, miksi omistan niin monta kirjaa masentavista 80-luvun taskubiljardinpelaajista. Jos vaikka pääsisin tv:n tietovisailuun ja voittaisin miltsin, ei sitä koskaan tiedä.

Havainnollistava kuva viime päivien aktiviteeteista
Minulla oli joka tapauksessa suuret aikeet lähteä vielä toistamiseen ulos illalla, mutta sitten laiskuus voitti. Tai no aloin selailla lounaan jälkeen tuota valokuvakirjaa, ja sitten kello olikin jo kuusi, ja sitten seitsemän. Totuuden nimissä tässä pitäisi varmaan myös aloittaa pakkaaminen, vaikka karsastankin hieman kaiken tuon kirjamäärän tunkemista pieneen lentolaukkuuni. Painorajat eivät onneksi tule vastaan, sillä jos en edes Japaninmatkalla saanut 23 kiloa täyteen, en saa sitä kyllä nytkään edes tiiliskiviä raahaamalla (joita osa noista kirjoista valehtelematta kyllä on). Myös Burger Kingissä oli tarkoitus piipahtaa, mutta koska lounas ajoittui niin myöhään, ei minulla oikeastaan ole niin nälkä että haluaisin mättää itseeni roskaruokaa. Onpas outo lause sanomanani, mutta joskus näin päin.

Ensi yönnä käännetään kelloja tunnilla taaksepäin, joten toivottavasti olen ihan ajallaan kentällä – lento lähtee kello 10:15 kohti Suomea. Piccadillyn asemalta menee junalla heittämällä vartti kentälle, joten ihan superaikaisin ei tarvitse hotellilta lähteä, hyvissä ajoin kuitenkin. Loput käteisvarat voisin joko tuhlata kentällä tai säästää joulukuista Lontoonreissua varten. Olo on kumman rauhallinen; vaikka Manchester on lempipaikkani koko universumissa tällä hetkellä, on ihan kiva palata myös kotiin, sillä lähtö ei tunnu niin lopulliselta kuin aiemmin. Tämä reissu on ehkä ollut vähemmän hurmiontäytteinen kuin muutamalla edeltävällä kerralla, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on ollut huomata kaupungin tulleen aidosti tutuksi. Kadut eivät tunnu enää yhdeltä isolta seikkailulta, vaan omiltani. En tunne itseäni lainkaan ulkopuoliseksi, minulle tullaan juttelemaan jopa asiakaspalvelutilanteiden ulkopuolella, ja nautin sattumanvaraisista kohtaamisista ilman pelkoa siitä, kuinka niissä pärjään. Ja Nintendo 3DS:ääni on kerääntynyt 10 uutta Miitä!

Vielä en tiedä, koska palaan seuraavan kerran Manchesteriin. Tavoitteenani on muuttaa kaupunkiin joksikin aikaa asumaan hamassa tulevaisuudessa, mutta tarkkaa päivämäärää en osaa vielä sanoa – aikaisintaan joskus ensi vuoden puolella. On kuitenkin huojentavaa huomata, että oma suhtautumiseni kaupunkiin on niinikään terveellä tavalla muuttunut; kaiken ei tarvitse olla superjännittävää ja ihmeellistä, kunhan se tuntuu oikealta ja luonnolliselta. Itse luomme kuitenkin yhteydet paikkoihin, niin kotimaassa kuin muualla. Siitä kai matkustamisessa on viime kädessä kyse.

Joulukuussa suunnataankin sitten Matin kanssa taas Lontooseen muutamaksi päiväksi Nickiä kiusaamaan, eli uusia päivityksiä tämän blogin puolelle seuraa jälleen silloin. Kiitos taas seurasta!

Friday, October 26, 2012

Art time travel

Aiemmilla Manchesterinreissuillani olen Imperial War Museumin lisäksi vieraillut pariin otteeseen Manchesterin luonnontieteellisessä museossa, joka on inhimillisen kävelymatkan päässä keskustasta ja kätkee sisäänsä kaikenlaista jännittävää. Tällä kertaa päätin kuitenkin täytettyjen ankkojen sijaan kokeilla jotain uutta ja ihmeellistä, ja suuntasin kulkuni aamupäivästä Mosley Streetiltä (heittämällä 10 minsan päästä hotellistani, kerroinko jo miten paljon rakastan Gardens Hotelin sijaintia?) löytyvään, kaksi eri rakennusta ja kolme kerrosta kattavaan Manchester Art Galleryyn. Ensikertalaiselle visiitti tarjosikin vaihtuvien näyttelyiden lisäksi koko museon edestä katseltavaa. Olen kasannut alle kuvia sellaisista teoksista/asioista, jotka herättivät erityisesti huomioni jollain tavalla.


Vähän vain haluaisin paijata

Pääsisäänkäynnin jälkeen heti toisesta kerroksesta löytyy tällä hetkellä kokoelma maalauksia, joissa kartoitetaan erilaisia ideaaleja mieheydestä ja naiseudesta kunkin aikakauden silmin. Näistä koomisin oli ehdottomasti Edward Matthew Wardin teos "Byron's Early Love, 'A Dream of Annesley Hall'" vuodelta 1856, jossa kuvataan Byronia haikailemassa naapurinsa Mary Chaworthin perään. Infopläjäyksen mukaan "Here he watches her dancing with her betrothed at a ball in her home, Annesley Hall, in 1805", mutta saa olla aika romantikko että näkee teoksessa nykypäivänä muuta kuin hikisen stalkkerin. Mielikuva on kahta hauskempi, jos on joutunut koskaan pakkotankkaamaan Byronia. Moi vaan muille englantilaisen filologian opiskelijoille jne


Näyttelysalit on jaoteltu kakkoskerroksessa karkeasti aikakausittain, mutta ihan hauskana yksityiskohtana teosten väliin on ripoteltu nykyaikaisempiakin kaikuja, kuten esimerkiksi alla: vuodelta 1765 peräisin oleva häämekko (vasemmalla) on saanut vastapainoksi vuonna 2010 valmistuneen Vivienne Westwoodin hääpuvun.

Marcus Stonelta löytyi muutama muukin teos, joiden yhteydessä mainittiin hänen jopa maneerisuuteen asti viety tapa kuvata nuoria neitoja ja miehiä kaihoisasti tuijottelemassa ikuisuuteen. Allaoleva on kuvauksineen kuitenkin ehdottomasti hauskin:



Two's Company, Three's None about 1892
Marcus Stone 1840-1921
Oil on panel

Stone produced so many nostalgic images of these Jane Austen-style lovers
that they became a subject of mockery.

One Royal Academy exhibition review read:
'If Mr Stone were as weary as we are of that still unwedded pair of lovers
whom he has so often painted in that garden they never leave,
his friends would subscribe money enough to start the young persons
in real life, so that they might be married and have done with it.'

In fact, Stone's paintings made very popular prints and sales of these
made him a wealthy man.

Tätä kutsuttaneen kai nykyaikana nimellä "Ja hän nauroi koko matkan pankkiin asti."





Kauden vaihtuvana päänäyttelynä oli tällä kertaa sarja nimeltä The First Cut, jossa eri taiteilijat ovat luoneet taidetta paperista. Mukaan on päässyt niin karttoja, seteleitä kuin ihan tavallistakin paperia kaikissa mahdollisissa eri muodoissa. Osa installaatioista oli todella kookkaita, joten kuviin asti niitä oli vaikea taltioida. Tuo kakkoskuvan iloiset luurangot taisi kuitenkin olla oma suosikkini.



Itselleni täysin uusi tuttavuus oli Adolphe Valette, ranskalainen impressionisti, jonka kuuluisimmat työt käsittelevät Manchesterin 1900-luvun alkupuolen maisemia. Teokset eivät ole aivan yhtä korostetun impressionistisia kuten tyylisuuntauksen työt impressionismin ollessa vahvimmillaan, mutta Valetten tapa tuoda esiin usvaisia pohjois-englantilaisia näkymiä on mielestäni todella kiehtova. Valette ilmeisesti opetti myös aikanaan Manchesterissa ja oli kovin pidetty oppilaittensa keskuudessa.


Leikeltyjen paperien ja vanhojen maalausten vastapainoksi näyttelyistä löytyy myös modernia taidetta, astiastokokoelmia, sekä oikeastaan aika lailla mitä nyt vaan voi taidegalleriaan tunkea. Monipuolisuus on ihan ilahduttavaa, sillä jokaiselle löytyy jotakin. Ja nimenomaan jokaiselle, sillä lapsiakaan ei ole unohdettu interaktiivisen gallerian puolella (jossa saattoi mm. pukeutua yhden taulun mukaisesti ja uudelleenelää dramaattisia hetkiä kallionkielekkeellä):


Tämä matkalaukkuinstallaatio kulki siis nimellä Wish You Were Where? ja siihen sai lisätä oman laukkutaginsa, kunhan vastasi ensin tähän yksinkertaiseen kysymykseen: jos voisit valita, missä haluaisit juuri nyt olla? Kaikkien noiden lippulappusten alla on myös erinäisten julkkisten kontribuuttaamia lappusia, ja matkalaukkujen vieressä oli lista näistä onnekkaista. Ja ennen kuin joku kysyy (okei ei kukaan kysy mutta voisi kysyä), niin joo oli siellä myös Hooky perheineen. En mä pääse siitä eroon ikinä apua

...Tottakai raapustin myös omani, joka alla:

Blaablaa oon sentimentaalinen apina mutta siinähän haastatte oikeuteen

Art Gallerystä löytyy myös erillinen Manchester Gallery osio, sillä missä muussa kaupungissa on takuuvarmasti joku hämmentävä näyttely, josta voi bongata osiin leikeltyjä The Smithsin levyjä tai Dave Haslamin saatesanat siitä, miten legendat synnyttävät uusia legendoja jotka synnyttävät uusia legendoja ja ... jotain? Löysin itseasiassa artikkelin, jossa kyseistä näyttelyä parjataan olan takaa, ja ehkä ihan syystä – en itsekään pahemmin ymmärtänyt mitä tekemistä millään oli minkään kanssa, mutta sain revittyä hupia 3 minuutin videohuoneesta, jossa The Smithsin Asleep soi The Smithsons -nimisten arkkitehtien rakennusten videomateriaalin päällä. Huvittavaa tämä oli tosin lähinnä siksi, että sama kappale soi toissailtana The Perks of Being a Wallflower -elokuvassa useaan otteeseen (se on päähenkilön lempikappale), joten jonkinlaisia kosmisia viestejä on selkeästi ilmassa. Tai juomavedessä. Tai jotain.




Tämä on taidetta

Viimeisenä muttei vähäisimpänä, tykkään aina älyttömästi kun vierailijat voivat kirjoitella terveisiään tai muuten jättää merkin visiitistään. Interaktiivisessa huoneessa esimerkiksi oli oma seinä lasten asetelma-piirustuksille, mutta näkyy kynän ja paperin pariin päätynyt muutama varttuneempikin yksilö:




Toisaalla taas kyseltiin, mitä kävijöille merkitsee olla britti, tai millaisia maahanmuuttokokemuksia heillä on. Beatles ja BBC:n nörttisarjat mainittiin yli kahdessa lapussa. Kuninkaalliset corgit saivat yhden maininnan.


Pikkuinen pää tuossa oikealla sanoo "I am Benedict"

Hienoja ovat myös palautelaput, joista oleellisin on tässä alla oleva Mollyn liuska:




Että sellasta tällä kertaa

Henkisen sivistyksen jälkeen päätinkin tehdä 180 asteen käännöksen ja sukeltaa Primarkin sokkeloisille käytäville ihmismeren sekaan. Olin karsinut aiemmasta listastani tavaroita, mutta sain silti kassalla käteeni noin £50 kokoisen kuitin. Jahas. No, puolustaudun sillä että ostin kolme (3) lahjaa, noin viidellätoista punnalla alusvaatteita ja sukkia, sekä muutenkin niin itkettävän käytännöllistä ja tylsää kamaa etten jaksanut edes kuvata niitä. Jopa aiemmin mainitsemani £4:n iltalaukku on täysin krumeluuriton, ja oikeuttaa olemassaolonsa vain kokonsa ja käytännöllisyytensä puolesta. Mutta hei! Löysin mä sieltä jotain hauskaakin, nimittäin miestenosastolta:


Nämä eivät päässeet kassalle asti (yllättäen), mutta siinä vaiheessa kun löydät itsesi Primarkin t-paidasta, tiedät onnistuneesi elämässä. Tai feilanneesi. Jotain sinnepäin kuitenkin. Eeeeeey sexy t-shirts

...Ja ok, ostin jotain Kivaakin, koska pakko. Se Shirokuma Cafeesta muistuttava pyjamasetti olikin vain £5, joten hommasin sen kaveriksi pehmeät ja siniset pingviinisukat. Suomessa sataa jo lunta, mulla on oikeus!! 


Primarkin jälkeen käväisinkin Tescon kautta ja päädyin hotellille syömään lounasta. Perussettien lisäksi ostin vihdoin punnalla kaksi Haribon Halloween-cupcakea, koska ei tällaista nyt voi vastustaa kukaan:

Okei, ehkä voi, mutta te oottekin outoja

Lounaan jälkeen pohdin lähtisinkö vielä Deansgatelle kirjanmetsästykseen, mutta väsymys voitti ja otin noin tunnin tehopäikkärit ennen tämäniltaista elokuvaelämystä. Looper-niminen scifiactiontrilleri kertoi aikamatkailusta ja palkkamurhaajista ja Bruce Willisistä ja Joseph Gordon-Levittistä, eikä ehkä laajentanut tajuntaani mutta ihan mukiinmenevä aivojenräjäyttelyrainahan tuo. Elokuvaan saatiin lisäjännitystä jo ensimetreillä, kun ilmeisesti muutama nuorisokansalainen kävi viskaamassa saliin hajupommin (...). En olisi edes tajunnut mistä on kyse (pommista aiheutui vain lievä kananmunan tuoksu, eli jotain tosi heikkoa rikkiä menossa mukana), mutta takanani istuva tyttö parkaisi oikein selventävästi että "A stink bomb! Those bastards!" Että joo.

Mielenkiintoiset hetket oli käsillä toisaalta myös jo hotellilla, sillä heräsin päiväuniltani viereisen huoneen ovenkolkutuksiin, jotka toistuivat omituisissa sarjoissa noin viidentoista sekunnin välein. Kävin vielä tarkastamassa, ettei kukaan omalla ovellani ole toiveikkaana koputtelemassa, mutta ei – tätä kesti noin kymmenisen minuuttia, ja aina välillä kuulin miehen huudahtavan "It's Louie, please!" kunnes huoneen asukki ilmestyi mitä ilmeisemmin käytävästä, ainakin naisääni ilmoitti käyneensä hakemassa itselleen pientä purtavaa ulkoa. Jännitysnäytelmä jatkui kuitenkin pian tämän jälkeen, kun ko. täti pisti kunnolla huudoksi. Ikävä kyllä en saanut dekryptattua riidasta kuin toistuvat "arsehole!" syytökset, mutta kovasti näytti tädillä juttua riittävän. Noh, ei meillä tuomita.

Huomenna on luvassa viimeinen päivä Manchesterissa, sillä sunnuntainen lentoni lähtee takaisin kohti Helsinki-Vantaata jo aamusta. Ajattelin käyttää sen kaivamalla vihdoin Tigerista ostamani kertakäyttökameran papereista, ja kuvaamalla kaikkia niitä itselle ikonisimpia paikkoja keskustan tietämillä. Voitteko uskoa, että olen ollut kaupungissa neljä päivää, enkä ole kertaakaan käynyt Haciendan luona? Tai ostanut mitään Burger Kingistä? Huomisen kunniaksi voisi ahtaa itseensä roskaruokaa ja tuhlata loput rahat kirjoihin, sekä itkeä loppuillan huoneessa kun mikään ei mahdu matkalaukkuun. No puen päälleni sitten kaikki vaatteet ja vuoraudun kirjoihin kuin The Wiren Omar vankilassa, ei tässä midistä. Onneksi täälläkin on jo viilennyt siihen malliin, etten saa ihan älytöntä kulttuurishokkia Turussa.

Thursday, October 25, 2012

Salford Quays + Vampires


Vähän hitaammalla käynnistyksellä yritin aamulla pohtia päivän yleistä suunnitelmaa. Koska sää on edelleen miellyttävän pilvinen pikakuurojen sijaan, ajattelin vihdoin raahautua Salfordin puolelle Lowryn Outlet-ostoskeskukseen. Kyseessä on siis pääasiassa tehtaanmyymälöitä asuttava pulju, jonka lähistöltä löytyy myös itse Lowry (esittävien taiteiden teatteri), Imperial War Museum North (sota-aiheinen museo), MediaCityUK (pääasiassa media-alan toimistoja, mm. BBC:n tiloja), sekä vähän kauempaa Old Trafford eli Manchester Unitedin kotikenttä. Vaikka Lowryn Outlet-ostoskeskuksesta ei parin aiemman visiitin yhteydessä ole juuri mitään kovin mainittavaa löytynyt, lähdin silti piipahtamaan paikan päälle Maijan toivomuksesta: tämä kun innostui suunnattomasti kuultuaan, että Cadburysin tehtaanmyymälästä voi ostaa pusseissa Misshapes-suklaata, eli valmistuksen yhteydessä epämuodostuneita yksilöitä. Parasta hei!

Ennen Outlet-seikkailuja aloitin päivän kuitenkin suuntaamalla Oldham Streetin Forbidden Planetiin. En kuitenkaan kiikuttanut kassalle tällä kertaa kuin yhden sarjakuvan, vihdoin kokoelmana ilmestyneen Magneto: Not a Hero:n, sillä kotona minua odottaa edelleen £50 lahjakortti Amazoniin (ja Amazonin sarjakuva-taivaaseen). Olen viimeaikoina altistunut myös aktiivisesti Dr. Who -sarjalle, jota erinäiset tahot ovat yrittäneet saada minua katsomaan vuodesta kivi ja keppi, joten brittiläisittäin massiivisten tohtorihyllyjen luona oli kerrankin mielekästä piipahtaa. En vielä ole mikään pesunkestävä whotardi, mutta täytyy myöntää että TARDISin muotoinen pesupussi sisällään Dalek-pesusieni herätti hetkittäistä sydämentykytystä. PESUSIENI!! Joo oon aika helposti vietävissä, vaan jäi sinne vielä yhdeksän punnan nesessääri.

beep boop



yhyy krispy kreme
Matkaan siis. Outlet-ostoskeskusvisiitti käy myös ihan aktiviteetista, sillä paikalle täytyy matkata raitiovaunulla, tai Metrolinkillä kuten paikallinen nimitys kuuluu. Manchesterin raitiovaunulinjaa pyritään alati laajentamaan, mutta toistaiseksi se on tarpeeks näppärän yksinkertainen jopa kaltaiselleni talitintille. Lippu automaatista kouraan halutulle pysäkille (jos haluaa johonkin em. kohteista, Harbour City tai MediaCityUK:n pysäkit käyvät hyvin, itse suosin ensinmainittua) ja oikeaan ratikkaan hops, linjoja ei ole kovin montaa ja pysäkkien välejä voi helposti kävellä, joten homma ei ole liian haastavaa. Harbour Cityyn huristellaan kymmenisen-viisitoista minuuttia, tosin matkan kesto riippuu aivan siitä miten nopeasti spora ajelee, joskus tahti on hitaampaa ja joskus –kuten esimerkiksi tänään– takaisin ajetaan Deansgate & Castlefieldin pysäkkiä kohti sellaista rallivauhtia, että heikompaa hirvittää. Perillä voi seurata opastekylttejä, tai vaihtoehtoisesti suunnata punasinisen metallisillan suuntaan ja alkaa olla oikeilla jäljillä.

Raitiovaunu kulkee



Salford Quays on monella tapaa mielenkiintoinen paikka vierailulle jo ihan puitteittensa puolesta. Vesialueita reunustaa niin hämmentävää arkkitehtuuria, että kuvien on vaikea tehdä sille oikeutta. En ole oikeastaan vieläkään päättänyt, ovatko niin rakennukset ihan kauheita, älyttömiä, vai niin makeita että haluaisin asua niissä itse. Lowryn puoleisella kanaalinkaistalla löytyy puolestaan idyllisiä pikkutaloja herttaisten kujalamppujen kera. Muistan kuinka ensimmäisellä kerralla näkymää kummastellessani tunsin teleporttautuneeni johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen, sillä kontrasti moniin Manchesterin vanhoihin rakennuksiin on niin suuri. Itse Manchesterin keskustahan on pommitettu 90-luvulla infernoon ja takaisin, kiitti vaan IRA... vaikka ilmeisesti paikalliset ovat jälkikäteen kokeneet tämän mahdollistaneen keskustan uudelleenrakentamisen vähän fiksumpaa malliin.





Koska viime reissusta sotamuseoon ei ole kuin viitisen kuukautta, päätin skipata sen tältä erää, mutta suosittelen kyllä vierailua kaikille Manchesteriin eksyville noin muutoin. (Ei oo tylsä, oikeesti!) Nyt siis suuntasin suoraan Outletiin, josta mukaan tarttui alkutekijöiksi Claire'sin -50% alennuksista pari kaulakorua ja osa Katjan tulevaa joulu/synttärilahjaa. Miksi turhaan maksaa Arndalesissa täyttä hintaa jos puolellakin saa! Outletista löytyy aika paljon vaatekauppoja, kodintarvikekauppoja, kenkäkauppoja ynnä muuta periaatteessa mielenkiintoista, mutta en jaksa nuohota mitään edellämainittuja koska oma budjettini on jo tarkoin mitoitettu sisältämään enää lähinnä Primarkin välttämättömimmät ja vähän ruokaa. Idk, olen vanha mummo enkä jaksa shoppailla kuin sarjakuvia ja alihintaista krääsää. Tai suklaata, as it turns out: Cadburysin luona sydämeni jätti lyönnin välistä, kun seinään teipattu ilmoitus julisti kaikkien Misshapes-pussien olevan nyt spesiaalialennuksessa £2.99 hintaan. Halleluja alkoi välittömästi soimaan kauppakeskuksen äänentoistolaitteissa ja kävelin enkelikuoron kunniakujassa suoraan liikkeeseen, josta rahtasin mukaan yhteensä £10 edestä suklaata. Ok, mahtui siihen mukaan vähän tuliaissuklaitakin, kun taisin viime kerralla unohtaa Antonille ja Annalle lupailemani kuplasuklaat kokonaan. Tai söin ne itse. Ei voi muistaa. Sähläilin jotain kassalla kolikoiden kanssa ja todetessani symppikselle nuorelle miesmyyjälle että "today's not my day, is it," hymähti hän empaattisesti että "it's never my day."





Magnetoa, hampaita ja lepakkoa
Suklaata ja koruja rikkaampana pyörin vielä näön vuoksi muutamassa liikkeessä, kunnes suuntasin suosiolla takaisin Harbour Cityn pysäkille raitiovaunua odottelemaan. Piccadilly Gardensin pysäkillä jäätyäni kello lähenteli puoli kolmea, ja mietin vaihtoehtoa meal dealille lounaan puolesta. Tajusin, etten ole vielä kertaakaan käynyt yhdessä vakkaripaikassani, eli Princess Streetin (ja koko Manchesterin, ellei koko Englannin) parhaassa kiinakahviossa, WongWongissa. Jos majoituspaikkani on yhtään etelämmässä, on täällä tullut käytyä lähes päivittäin – mitä lähempänä avausajankohtaa eli kello kymmentä aamulla, sitä parempi. Tuoreet suolaiset ja makeat pullat erilaisine täytteineen ovat paras mahdollinen tapa aloittaa aamu. Vielä iltapäivälläkin löytyi onneksi syötävää, joten kävin hakemassa mukaani tonnikala- ja kinkku&juusto-täytteiset pullat. Paikan ainoa miinus on käteispakko, mutta koska leivonnaiset maksavat noin punnan, harvemmin sitä on täysin hiluja vailla.

WongWoooong
Joku random ruokakojujuttu tässä lähistöllä, ruoan tuoksu toi luokse
Suklaata ja pullaa
Hotellilla päätin tsekata huvikseni huomisia leffa-aikatauluja (täällä menee tällä hetkellä IMAXissa vain uusinta Bondia, plaah), ja tajusin kello 16:20 menevän vielä normihintaa halvempi näytös Hotel Transylvaniasta 2D:nä. Koska minulla ei ollut sen parempaakaan tekemistä luvassa illemmalle, heitin äkkiä pullat naamaan ja painelin takaisin ulos Printworksiin lippua ostamaan. Ostin samalla vielä kolmannen (ja näillä näkymin viimeisen) elokuvalipun huomiselle, sillä jos käyn aamupäivästä tuijottelemassa taideteoksia Manchester Art Galleryssa, voin lepuuttaa kuuden jälkeen aivojani Looperin parissa. Jostain syystä elokuvissakäynti on Englannissa aina todella hauskaa, ehkä siksi että yksin leffoja katsoessa voi paneutua kokemukseen ihan toden teolla. Koska kaupat sulkeutuvat täällä kuuden ja kahdeksan välillä, ei ko. kellonaikaan muutenkaan ole yksin liikkuvalle loputtomasti tekemistä, ellei halua pimeällä samoilla jossain Cheetham Hillin ja Shudehillin maastossa päämäärättömästi. Itse en taida haluta. Leffa oli joka tapauksessa ihan jees, aika perussettiä muutamalla hauskalla läpällä ja kivoilla visuaalisilla jipoilla. Söpöt lepakot aina plussaa.

Intohimoisia on noi jalkapalloilijat

Huomenna tosiaan luvassa taidetta ja muuta hörönlöröä, kenties saan päätökseen suuren kirjakamppailuni. HMV:stä (jonka kakkosliike on tainnut karata Arndalesta? Ainakaan en löytänyt sitä kartasta huolimatta enää, tilalla on vain massiivinen Pound Landin uusi liike. Mutta hei!!! Osaan navigoida nykyään Arndalessa!!! Jos tämä ei kerro sopeutumisestani Manchesteriin, niin ei sitten mikään) bongasin mainitsemastani Hookyn Joy Division-kirjasta vielä kummallisen erikoispainoksen £20 (alunperin £40) hintaan, jossa kovakantinen kirja on tungettu... mustiin erikoiskansiin. Ööh. Peruspainos löytyisi HMV:ltä £9:llä, mutta siinä ei ole nimmaria. Haluanko edes Hookyn nimmarin? Haluanko maksaa siitä kuusi puntaa enemmän? Aionko kaikesta jahkailustani huolimatta ostaa sekä Hookyn typerän kirjan että John Taylorin campia tihkuvan Duran Duran -kirjan? Olenko jo näitä enemmän tai vähemmän retorisia kysymyksiä esittäessäni tehnyt jo päätökseni? Näihin ja moniin muihin elämää suurempiin kysymyksiin vastauksia huomenna, ehkä.