CRUSH OF MODE-NEW YEAR PREMIUM SHOW'14

Keikkapäivän aamuna heräsimme ei-niin-hehkeästi siihen tunteeseen, kun lämpötila huoneessa on laskenut johonkin sub-arktisille tasoille. Emme siis olleet tajunneet kääntää yöksi lämmityksen namiskaa kaakkoon, mistä seurasikin ihanan karheaa kurkkua jo ennestään päällä olevan flunssan päälle. Parantumaan Japanissa ei ainakaan pääse, oli kyse kesästä tai talvesta... Olimme suunnitelleet edellispäivän Hartsa-feilauksen jäljiltä suunnata Harajukuun muutama tunti ennen keikkaa, mutta jätin suosiolla vaatehourailut Maijalle (!!! miettikää!!) ja parantelin itseäni aamupäivän hotellihuoneessa. Valinta osoittautui yllättävän fiksuksi, sillä en osannut tässä vaiheessa aavistaakaan millaista ganbarointia loppupäivä vaatisi noin niinkuin kaikilta terveyden osa-aloilta. Sovimme siis tapaavamme Shibuyassa Hachikon luona kello kolmelta, keikan alkaessa lipun mukaan klo 16:00.

Koska kaikki hienot asiat tehdään kiireessä ja hutaisten, lähdin matkaan ns. juosten ja päädyin miniseikkailulle metron kanssa, sillä päätin oikaista Shibuyaan ginza-linjalla sen sijaan, että olisin käyttänyt 5-10 minuuttia enemmän Uenon asemalle Yamanoten kyytiin. Sähläilystä huolimatta olin jopa enemmän tai vähemmän ajoissa perillä eli huraa sille! Tsutaya O-Westille löytäminenkään ei tuottanut erityisiä vaikeuksia, joten mystiseksi meno kävi vasta siinä vaiheessa kun tajusimme ovien avautumisen jälkeen tädin huutelevan megafonin kanssa sisäänpääsynumeroita yksi kerrallaan. Ei siinä, ihan loogisesti osasimme odottaa omaa vuoroamme ja sniikata sitten sisään, mutta vähän eri menoon tottuneena menee aina hetki sisäistää erilaisia keikkakäytäntöjä.

Sisäistäminen on hyvä sana siinäkin mielessä, että kyseessä oli tosiaan Tapahtuma isolla T:llä – joka kesti heittämällä kevyet kuusi tuntia. Mukana oli toisaalta yhtä kevyet kahdeksan bändiä, joista jokainen heilui lavalla 4-5 biisin verran. Tämän päälle roudaustauoilla eri bändien jäsenet esittivät sivulavalla kaikenlaista hämmentävää väliaikasettiä, enkä varmaan tiennyt ennen kyseistä päivää tarvitsevani elämääni YU-DAI:n laulamassa iskelmää. Nyt on sekin sitten koettu.

Bändeistä itsellemme relevanteimmat olivat toki Riu ja Adapter (eli kaksi kolmasosaa Metronomen entisistä jäsenistä), SEX-ANDROID sekä NoGod (koska Dancho), mutta positiivisena yllätyksenä itselleni tuli マイナス人生オーケストラ joka muistutti vahvasti niistä syistä miksi joskus myöhäisteininä tuli ylipäätään jiirukekeilyyn uudelleen hurahdettua. Bändillä oli ehkä maailman liikkiksin minikokoinen rumpali, josta emme edelleen osaa sanoa oliko kyseessä nainen, 12-vuotias poika vai kenties molempia. Biisit olivat yllättävän hyviä, ja fureilun henkevään menoon tempautuminen kävi kuin vahingossa. Kyllä on keikka aina mielenkiintosempi kun voi vähän käsillä huitoa!!

Olin odottanut Riuta lavalle vasta joskus nevarimpien bändien jälkeen (onhan se nyt aika senpai noihin junnuihin verrattuna!! yli kolmekymppinen mies!!) mutta yhtäkkiä tokan väliaikaskitin jälkeen se olikin siinä ja loppu on jotain huuruista ulinaa eikä elämällä ole enää mitään päätä eikä häntää. Kyseessä on siis sellainen jannu josta taisin vetäistä aikamoisia hysteriakohtauksia melkein pari vuotta putkeen 2007-2008 ajanjaksolla, ja nämä ns. Riu-meltdownit ovat kaverieni keskuudessa jo aika legenda. Se, että kyseisen tyypin sitten näin vihdoin livenä oli ..... hämmentävää, sanalla sanoen, sillä vaikka sittemmin kuvittelin pahimpien obsessioitteni lieventyneen iän ja seesteisyyden tuomalla tasapainolla, teleporttauduin ilmeisesti kertaheitolla johonkin parinkympin alkuun ja tajusin etten ole kyllä tullut päivääkään niistä tunnekuohuista fiksummaksi. On se jännä mitä puhdas bandman-rakkaus pahimmillaan aiheuttaa. Sekään ei haitannut, että ne sen uudet soolobiisit on ns aika hurjan hyviä. Jos ei tämä olisi jo riittänyt, päätti Riu pamahtaa vielä Torun kanssa sivulavalle myöhemmin ja esittää mm. PSYCHO-ENEMY:n ihan silleen läpällä ja kännissä vaan, ja mietin että mitä on tämä neste jota naamastani valuu en ummarra

Näin tiivistettynä: jhsjfds jdsfhs ajdshada89 dsjfks;:.dsfds?djskfjdksn

Mutta joo! Muita keikan kohokohtia tosiaan oli erityisesti Adapterin eli Fukusuken setti, koska Puku oli ihan yhtä classy kuin oletinkin sen olevan (eli siis ei yhtään, loppu-encoressa näkyi että bisseä oli tullut juotua ja meno oli sen mukaista) ja sen takia me tästä miehestä tykätäänkin niin paljon. Pinkkipunaisesta tukasta plussaa. Sekuan eli SEX-ANDROID oli todella jees nähdä livenä, ja NoGoD nyt on sellainen että jokaisen pitäisi nähdä Dancho lavalla edes kerran koska ei jeesus mitä. Tällä kertaa glitter-kirjaan upotettu mikrofoni, ensi kerralla taas jotain muuta! Yllättävä "wtf oho" -momentti päästiin myös kokemaan kun tajuttiin Maijan kanssa että Ninjaman Japanin Lida on LIDA siis että ei perse se on Lida (eli PLC:n entinen toinen kitaristi), koska jotenkin tämäkin fakta oli päässyt unohtumaan mielestä. Noh nyt on sit nähty 3/5 entisestä Psycho Le Cemusta livenä, ei harmita. Näitä jäseniä joutuu vähän niinkuin keräilemään erissä kun noi bändit tuppaa hajoilemaan ennen kuin ollaan saatu itseämme Japanin kamaralle.

Oikeastaan ainoa valituksen sana koko eventistä oli se joku random nevarijannu jonka bändi oli mukamas tosi ikemen muttei ollut sit kuitenkaan, koska se soitti noin viittäkymmentä eri tyylilajia ja jokainen niistä oli edellistä tylsempi. Tosin tässä vaiheessa keikkaa oli tosiaan jalat ja elämä ja terveys aika tuusana, joten kärsivällisyystasot olivat aika nollassa. Jotain silti kertoo se, että vaikka näiden keikka tuntui kestävän ikuisuuden, hujahti NoGod ohi silmänräpäyksessä. Tasan ei mene onnen lahjat jne

Kello kymmeneltä illalta päästiinkin sitten purkautumaan ulos livesalista ja olo oli vähän sellainen kuin olisi palautunut jostain toisesta ulottuvuudesta. Ihan älyttömästi ei kutkuttanut ajatus matkustaa seuraavana päivänä Osakaan kun mieluiten olisi vain reippaasti palautunut koko päivän näistä koettelemuksista, mutta Japani ja universumi ei odota joten Yamanotella pikaisesti takaisin hotellille, pakkaamaan ja nukkumaan seuraavan aamun check outia ja shinkansen-seikkailua odotellessa.

P.S. uliuuu Riu uliuu uliuu

It's dangerous to tread into Ikebukuro

Varoitus edelleen: jos etsit näistä teksteistä syvällistä tulkintaa japanilaisesta kulttuurista tai yleisesti hyvin maata mullistavia kulttuurillisia kokemuksia, katso jonnekin muualle. Kuten todettua, Japanissa (tai etenkin Tokiossa) toistamiseen matkustamisen hieno puoli on se, ettei tarvitse edes näön vuoksi esittää olevansa kiinnostunut ylevistä tarkoitusperistä sen itsensä eli nörtteilyn sijaan. Tästä oli kysymys myös Ikebukuro-visiitissä, jonka PITI olla lyhyt ja ytimekäs (tarkoituksenamme palata Ikebukuroon paremmalla ajalla saavuttuamme Osakasta), mutta .... josta tulikin sitten aika lailla kaikkea muuta.

Taustaksi kerrottakoon, että olin ottanut missiokseni yrittää metsästää yhtä tiettyä sarjakuvaa, joka sitten osoittautuikin (ylläri) sold outiksi vähän joka puolella. Tästä kyrsiintyneenä tilalle piti toki kammeta kilokaupalla muuta vastaavaa materiaalia, eli tie vei ei-niin-lyhyesti ja ei-niin-ytimekkäästi aika lailla kaikkiin Ikebukuron tytöille suunnatuihin sarjislääviin. Hienosti saimme pidettyä yllä näennäisesti kunnianhimoista ulkokuorta kiertämällä ensiksi mm. Spinnsin ja Tokyu Handsin liikkeet (ensimmäisestä ei löytynyt mitään mielenkiintoista, jälkimmäisestä mukaan tarttui muutama postikortti), plus Maijalle iski joku raskausruokahimo ja tämä onnistui vääntäytymään parin tunnin aikana Lotteriaan burgerille ja johonkin randomkahvilaan kakulle. Tuonelan portit aukenivat kuitenkin jälleen Animatesta, ja sen jälkeen paluuta ei ollutkaan.

nää mainoskahvilat on niin kauniita aina

...Vaikka oikeastihan ne portit aukenivat taas vaihteeksi Mandarakesta; jotenkin mystisesti Ikebukuron Mandarake tuntui pienemmältä kuin viime reissulla, tai sitten olen oppinut navigoimaan siellä turhankin intuitiivisesti. Mandarakesta poistuimme itkien häpeästä, ja häpeän määrä vain lisääntyi kun sadan metrin päässä Kbooks nieli loputkin rahoistani niin käytettyjen kuin uusienkin sarjisten muodossa. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että onnistuin paikantamaan alkuperäisen metsästämäni sarjiksen – vain muutama päivä sen julkaisusta se oli jo onnistunut nousemaan vitriinistatukseen, mutta #YOLO koska ihansama.

tuskaa ja ruttoa

kbooks mee kotiin oot kännissä

Viimeisimmästäkin sarjis/krääsäkaupasta kuoriutuessamme kello lähenteli jo yli kuutta, joten tavoite Harajukussa piipahtamisesta (näin optimistisia olimme etukäteen Ikebukurossa vierailun kestosta...) jäi aika lailla haaveeksi. Koska hotellissamme tosiaan oli minijääkaappi ja alakerrassa keittiövälineet, oli huomattavasti helpompaa antaa periksi laiskuudelle ja ostaa kotimatkalla jälleen konbinista ruokaa – kun muutamalla sadalla jenillä saa esim tuoretta gyozaa ja takoyakia, ei tule ihan niin einesfiilis kuin Suomessa... loppuilta menikin ostoksia selatessa ja lukiessa sekä seuraavaan päivään varautuessa, sillä neljäntenä päivänä koittaisi vihdoin yksi reissun kohokohdista eli tuo paljon puhuttu Art popin uudenvuoden keikka. JÄNNÄÄ JÄNNÄÄ

Akiba madness + izakaya adventures

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan meidän piti vuoden toisena päivänä ottaa alle shinkansen ja matkustaa Tokiosta etelään kohti Osakaa, mutta pari viikkoa ennen matkaa suunnitelmiin tuli muutos saadessamme tietää Niinan napanneen meille liput 4.1. pidettävälle Art Pop Entertainmentin uudenvuoden keikalle. Matka- ja majoitussuunnitelmat menivät siis uusiksi kerrasta, joskin onneksi aika kivuttomasti. Tämä tarkoitti silti sitä, että Shinagawasta kulki tie kohti seuraavaa hostellia, tällä kertaa lähellä Uenon asemaa. Mistään ihan rupuhostellista ei sitten ollutkaan kyse, vaan Oak Hotel -nimellä kulkeva mesta oli suhteellisen luksusta privaattivessoineen, minijääkaappeineen ja yukatoineen (!!!) eli EI HARMITA.

Ennen majoittumista meidän piti kuitenkin odotella muutama tunti huoneen vapautumista Shinagawasta saavuttuamme, joten vedimme syvään henkeä ja suuntasimme parin metropysäkin päässä odottelevaan Akihabaran kaupunginosaan. Edellisreissulta muistin itse Akibasta lähinnä vahvan not impress -fiiliksen, kun mistään ei tuntunut löytyvän mitään itseä kiinnostavaa jos ei hakusessa ollut jäätäviä animubeibefiguureja tai uusia digikameroita. Akiban idea onkin ottaa etukäteen selvää siitä, mitä paikan päältä ylipäätään löytyy – tai no tässä tapauksessa varmaan olisi ollut parempi olla ottamatta, sen verran reippaasti sitä rahaa nimittäin sain tällä kertaa palamaan mm. Toranoanaan, Kotobukiyaan ja Animateen.

Sen enempää itse ostoksiin paneutumatta (suurin osa niistä ei kestä päivänvaloa) sanottakoon, että reissu oli siis aika mission successful. Tulen varmaan elämään aika pitkään nolossa Touou Gakuen -hupparissani, jonka bongasin Animatesta kuin kohtalon kouran osoittamana nähtyäni ensin vuoden ensimmäisenä yönä unta vastaavasta. Kaikenlaista krääsää ja muuta turhaa kasaantui siis mukaan siinä määrin, että Maija tarvitsi tankkaustauon läheisessä Mr Donut -kahvilassa. Ihan jees strawberry chocolate + custard -donitsi, ei siinä. Jotain hämärää tosin on siinä, että monet taikinakuoreen piilotetuista nakeista on hassun makeita. Siis ne taikinakuoret, ei ne nakit. Vaikka ei varmaan ole nakkipiiloon liian tarkkaan katsominen, sanoi Maija kun Mandarakesta kuoriutui. Tämä vitsi ei ole hauska tai edes järkeenkäypä. Jatketaan.

Akibaan hujahti siis niin monta tuntia, ettei edes perinteisesti Donkissa jaksettu käydä. Illalle kun oli nimittäin erityissuunnitelmia: olin sopinut meille treffit tumblrissa tutustumaani amerikkalaiseen Sarahiin, joka asuu Tokiossa ja oli kiinnostunut tapaamaan ihan kasvokkain ruokailun merkeissä. Alunperin olimme suunnitelleet jonkinlaista okonomiyaki-ravintolaa, mutta uuden vuoden poikkeusaikataulut näkyivät katukuvassa vielä sikäli, ettei kyseinen valitsemamme paikka ollut auki lainkaan. Treffasimme kuitenkin Takadanobaban asemalla puoli kahdeksan maissa ja toivoimme löytävämme jonkin korvaavan paikan.

Pienen etsimisen jälkeen bongasimmekin aukiolevan izakayan, jotka ovat perinteisesti juomiseen ja naposteluun keskittyneitä ravintoloita. Tällä kertaa skippasimme nomihoudain ja tilasimme vain erilaisia pieniä ruoka-annoksia Sarahin suositusten mukaisesti. Jaoimme yhdessä siis mm. tofua, takoyakia (mustekalapalloja), erilaisia lihavartaita (kanaa, maksaa, yms), bataattia... Izakayat ovat aina hauska ja hyvä tapa kokeilla kaikenlaisia ruokalajeja, mutta negapuolena niissä on ankara tupakointi: näin suomalaiseen tupakointikieltoon tottuneena unohtaa, että kotiin suunnatessa vaatteet todennäköisesti haisevat aika karsealle pari päivää. Savu ei myöskään tehnyt ihmeitä jo valmiiksi tulehtuneelle kurkulleni, mutta MITÄÄN EN KADU sillä ilta oli muuten hauska ja möngimme takaisin hotellille joskus kymmenen jälkeen konbinin kautta.

Zombie Apocalypse in Tokyo

Maija: Uudenvuodenpäivänä nukuimme suosiolla vähän pidempään, koska edellisyön valvominen ja ulkona juoksentelu ei ole paras yhdistelmä flunssan kanssa. Hostellilta saamani turistikartan mukaan Shinagawasta pitäisi löytyä useita pyhäkköjä ja temppeleitä, joten päivän suunnitelmana oli lähteä käymään sellaisella katsomassa uudenvuoden perinteitä. Seuraamme liittyi myös Valtteri, jonka nettiyhteydellä varustetun japanilaisen kännykän avulla löysimme perille. Hostellin turistikartta oli nimittäin vähintäänkin epäselvä (mittakaavasta ei ollut tietoakaan, mutta dinosaurusten kuvia siinä kyllä oli), eikä googlesta hakemani kartta ollut sekään kaikkein paras. Etsintää vaikeutti se, että hakemaamme pyhäkköä nimitetään englanninkielisillä nettisivuilla Shinagawa shrineksi tai Shinagawa jinjaksi, vaikka sillä on japaniksi ihan toinen nimi. Lähimmät metroasemat pyhäkölle ovat Shinbanba ja Kitashinagawa, ja portti sijaitsee aivan Daiichi-Keihin -tien varressa metroradan vastakkaisella puolella. Portin läpi kuljettuaan täytyy vielä nousta kiviset rappuset ylös.

Saavuimme pyhäkölle kun oli jo tullut pimeää, ja tunnelmallisen valaistuksen lisäksi aukiolle oli sytytetty kaksi tulta. Koska mukanamme oli kielitaitoinen ihminen, pääsimme kokeilemaan kaikkia hienoja uudenvuoden perinteitä pitkän kaavan kautta. Viskasimme reiälliset viiden jenin kolikot niille tarkoitettuun kaukaloon ja lausuimme rukoukset paikallisille jumaluuksille; ostimme sadalla jenillä tulevan vuoden ennustukset jotka Valtteri myöhemmin meille ystävällisesti tulkkasi; kirjoitimme toiveemme alkaneelle vuodelle ema-puuläpyskälle ja ripustimme sen sille tarkoitettuun paikkaan; ja lopuksi ostimme vielä omamori-amuletit, joiden tarkoitus on auttaa paranemaan sairaudesta. Neljä päivää myöhemmin tätä kirjoittaessa meistä kummankaan flunssa ei tosin osoita parantumisen merkkejä, mutta ainakin yritimme.

Loppuilta menikin sitten kävellessä ympäri Shinagawaa, kun yritimme paikantaa ruokapaikkaa joka olisi auki. Uudenvuodenpäivä on Japanissa suosittu juhlapyhä, jolloin auki ovat lähinnä konbinit ja ketjuruokapaikat. Mekin päädyimme lopulta Shinagawan aseman itäpuolelta löytyneeseen Sukiya-ketjun ravintolaan, jossa tilasin japchae-annoksen riisillä ja Airin ja Valtteri söivät mitälie naudanlihaa ja misovihanneksia riisillä.

Kuvassa taustalla Airinin uudenvuodenennustus, joka lupasi mm. hyvää synnytysonnea!

New Year in Shibuya & Harajuku

Lievällä viiveellä voisi päivitellä menneiden päivien tekemisiä. Flunssassa kun matkustaa, ei päivän päätteeksi juuri jaksa konetta avata, mutta tänään päätin kurkkukivun takia skipata aamupäivän Hartsailut (meillä on iltapäivällä keikka Shibuyassa) ja samantien hoitaa pari päivitystä alta. Kahden ekan päivän jäljiltä taidettiin jäädä uudenvuoden aattoon, joka hoitui aika mielenkiintoisissa tunnelmissa niin Shibuyan kuin Harajukun osalta.

Aamupäivästä lähdimme ensiksi käymään Nakanossa paikallisessa ostoshelvetissä, Nakano Broadwaylla. Mukaan nappasimme Koenjista Valtterin, joten vanhoja maisemia tuli hieman samalla vilkuiltua melkein vahingossa. Hienosti kyllä unohtuu päälle vuodessa reitit joita hakkasi melkein kuukauden läpeensä, ja arcadeakin olivat ruojat menneet uudelleensisustamaan. Ihan kivat purikurat sieltä tarttui kuitenkin messiin, jonka jälkeen tie suuntasi siis Nakanoon yhden junapysäkin päähän. Jostain syystä kumpikaan meistä ei ole aiemmin Nakanossa vieraillut, joten paikallinen otakukeskittymä tuli suht yllätyksenä: Broadwaylta löytyy useampaa Mandarakea, joissa vierähti lopulta yllättävän vähän aikaa. Koska uuden vuoden aikaan moni paikka sulkee tavanomaista aikaisemmin tai ei ole auki ollenkaan, jouduimme kirjojen pläräämisen jälkeen tyytymään suht normiin halpis-rameniin Broadwayn tusinakuppiloista. Ihan perus kitsune udonia muutamalla sadalla jenillä, ei harmita.

Nakanosta suuntasimme hetkeksi lepäämään takaisin Shinagawaan, sillä suunnitelmissa oli painella takaisin kaupunkiin seitsemän tienoilla. Luvassa oli tabehoudaita eli syö-niin-paljon-kuin jaksat Shibuyassa, johon saapui paikalle kiitettävä yhdentoista hengen suomalaisjoukko sisältäen niin vaihtareita kuin näiden maisemissa olevia tuttavia.

Tässä vaiheessa Airinin kisakunto loppui päivitysyrityksen yhteydessä eilen, joten Maija jatkaa:

(Luulin että mun piti kirjoittaa Nakanosta, joten saatte nyt sit tupla-muistelot siitä ennen kuin pääsen uudenvuodenjuhlintaan. -Maija) Koenjin mestat tarkistettuamme lähdimme Nakanoon, jossa olevasta Nakano Broadway -ostoskeskuksesta löytyy useita anime- ja muulle fanikrääsäkamalle omistettuja pieniä ja isompiakin kauppoja. Monet liikkeistä ovat oikeasti täynnä lähinnä lelumaista krääsää, mutta löytyy sieltä esimerkiksi myös käytettyjä sarjakuvia, taidekirjoja ja lehtiä Mandarakesta. Kaikkein pahimpaan shoppailumoodiin emme Nakanossa päässeet, vaikka muutaman tuhatta jeniä sinne saikin kulumaan. Onneksi Valtteri tiesi missä kerroksessa mikäkin kauppa suunnilleen on, muuten olisimme joutuneet kai viettämään siellä vielä pidempään etsien oikeita mestoja.

Ostoskeskuksen koluaminen oli joka tapauksessa sen verran uuvuttavaa, että seuraava missiomme oli etsiä jostain halpaa ruokaa (koska tarkoitus oli illalla pulittaa 2600 siitä tabehoudaista). Yllättäen muillakin shoppailemaan tulleilla ihmisillä oli nälkä, ja saimme koluta ostoskujia hetken aikaa ennen kuin löysimme halvan nuudelipaikan jossa oli tarpeeksi tilaa. Ruuan tilaaminen hoitui jälleen "syötä rahaa, paina nappia, vie koneen tulostama lappu henkilökunnalle" -periaatteella. Kulho kitsune udonia maksoi alle 400 jeniä, eli melko halvalla päästiin. Itse en edes jaksanut syödä kulhoa tyhjäksi, mutta en ole varma johtuiko se yleisesti vähän heikosta kunnosta nuhan takia vai annoksen suuresta koosta (veikkaan vähän molempia). Suuntasimme Nakanosta takaisin hostellille lepäämään ja valmistautumaan uudenvuoden juhlimiseen.

Seitsemän aikaan oli tosiaan tarkoitus kohdata suomalaisporukalla Shibuyan asemalla Hachikon patsaan luona. Ko. patsas on tapaamispaikkana vähän kuin paikallinen Stockan kello, ja siellä pyörii lähes aina sen verran väkeä että oman kaverinsa bongaaminen saattaa osoittautua hankalaksi. Onneksi Valtteri ei ole mikään lyhyt jäbä, ja onnistuimme paikallistamaan illallisseurueemme helposti. Matka jatkui lähellä olevaan shabu shabu -ravintolaan, johon oli tehty pöytävaraus etukäteen. 

Syö-niin-paljon-kuin-jaksat-menuun kuului torneittain lihalautasia sekä niin paljon kasviksia, sieniä, tofua ja vermiselliä kuin noutopöydästä jaksoi kantaa liemissä keitettäväksi. Limubuffet oli myös tosi jees, kun vaihtoehtoina oli perus-cokiksen lisäksi mm. melon sodaa, calpista ja inkiväärijääteetä. Jälkiruoaksi oli tarjolla neljää eri jäätelöä, joista osa oli järkeviä (mansikka-mascarpone) ja osa vähän eksoottisempia (tomaatti, kurpitsa). Kurpitsajäätelö osoittautui herkulliseksi, mutta tomaattijäätelö (vai pitäisikö sanoa sorbetti) muistutti pöytäseurueemme arvion mukaan lähinnä jäätynyttä spagettikastiketta.

Niina varoitti meitä jo illan suunnitelmia tehdessä siitä, että 90 minuutin aikana ehtii syödä itsensä hengiltä, ja aika täyteenahdetuissa tunnelmissa poistuimmekin lopulta ravintolasta. Sen jälkeen alkoi kuumeinen izakayan metsästys Shibuyasta, jotta voisimme istua jossain ja ottaa muutamat juomat ennen vuoden vaihtumista. Aikamme pyörittyämme ympyrää päädyimme izakayaan, jossa veloitettiin tunnin nomihoudaista (juo-niin-paljon-kuin-jaksat) tonni ja 400 jeniä pöytämaksua päälle. Paikka osoittautui kaikin puolin kyseenalaiseksi valinnaksi: meidän seitsemän hengen porukkamme tungettiin istumaan kuuden hengen pöytään, ja pöytämaksua vastaan tarjoillut pikkusyötävät olivat omituista kaalia sekä erehdyttävän paljon joulukinkkua muistuttavaa lihaa. Olimme kaikki myös edelleen niin täynnä ruokaa, että kaalit ja kinkut jäivät koristamaan pöytää.

Vähällä oli ettei juomatarjoiluillekin käynyt samoin. Alkoholittoman mukanaolijan limuissa ei ollut hiilihappoa, ja meidän muiden tilaamat sour/sawaa (mehua+viinaa+kivennäisvettä) -juomat maistuivat siltä että niissä oli 90% vettä, 9% mehua ja 1% viinaa. Nomihoudai-ajan kuluttua loppuun poistuimme siis paikasta aika vikkelästi. Mukaamme jäi vain kollektiivinen vetisten drinkkien aiheuttama pissahätä, joka teki vuodenvaihteesta aika jännittävän kokemuksen. Koska uudenvuodenyönä Shibuyaan oli kerääntynyt tavallistakin enemmän ihmisiä, poliisi oli päättänyt rajoittaa joidenkin kadunpätkien kulkusuuntia ja sulkenut joitain pätkiä liikenteeltä ja jopa kävelyltä kokonaan. Osa järjestelyistä oli järkevän oloisia metro- ja juna-asemille kulkemisen suhteen, mutta osa oli lähinnä hämmentäviä. 

Palloilimme ympäri Shibbeä tiesulkuja väistellen, ja majoittauduimme jonnekin kadunkulmaan lähelle Marui One -rakennusta. Mitään virallista lähtölaskentaa keskiyöhön ei Shibuyasta löytynyt, mutta ihmisten yleisestä villiintymisestä huomasi aika hyvin milloin vuosi vaihtui. Vaikka paikalla oli huomattavan paljon ulkkareita, tuntuivat japanilaiset olevan paljon railakkaammalla juhlatuulella kaikesta huudosta ja laulusta päätellen. Vuoden vaihduttua juoksimme ensimmäisenä lähimmän Mäkkärin vessaan, jonne olimme yrittäneet jonottaa jo aiemmin, mutta totesimme että vuoden vaihtuminen vessajonossa olisi ollut jo vähän liian masentavaa. 

Tämän jälkeen otimme suunnaksi Harajukussa sijaitsevan Meiji-jingu -temppelin, jonne kymmenettuhannet japanilaiset suuntaavat uutenavuotena rukoilemaan. Katselimme kaihoisasti kaduille pystytettyjä ruokakojuja, joiden antimien nauttimiseen olimme kuitenkin edelleen liian täynnä. Temppeliä lähestyttäessä ihmismassa alkoi taas tihentyä, ja totesimme ettei ole mitään järkeä yrittää kulkea ns. perille saakka, ja lähdimme takaisin juna-asemalle päin. Junat kulkivat poikkeuksellisesti yli kahteen asti yöllä, ja pääsimmekin Yamanotella Shinagawaan rauhallisessa ja väljässä junassa ilman ongelmia.

Comiket day 2 + Osaki

Maanantaiaamuna heräsin tosiaan jännittävään havaintoon, että mahaa kurni aika lailla – tajusin viime ruokailukerrasta olevan kevyet 24 tuntia. Noooh ei meillä niin tarkkaa... Sain Maijan revittyä ylös joskus yhteentoista mennessä, ja suuntasimme siitä jälleen Comiketia kohden pienen Famima-visiitin jälkeen. Big Sightilla olimme luvanneet treffata Valtterin, joka oli jo aamusta saapunut paikalle jonottelemaan "pienen" ihmisjoukon kera. Kuulemma meno on tämän vuoden talvi-Comiketissa ollut tavanomaista kreisimpää, eli porukkaa on vähän turhankin kanssa. Vähemmästäkin pistää kyllä pohtimaan, että mistä tätä jengiä oikeasti riittää? Maijan mukaan Comiketissa vierailee päivittäin noin 200 000 kävijää, eli mistään Jyväskylän Animeconista mallia 2004 ei ihan ole kyse.

Ihan ensimmäiseksi kävimme Valtterin kanssa tankkaamassa aamiaista/välipalaa, eli Famimasta ostamamme eväät. Ihan samanlainen conihengausfiilis touhusta kieltämättä jäi (hyvässä mielessä siis) vaikka jengiä on joka puolella ihan hulluna. Syöminkien jälkeen päätimme tarkastaa animaatiostudioiden viralliset pöydät, joita edellispäivänä emme onnistuneet paikantamaan lainkaan. Aika seikkailun takana se oli nytkin, sillä industry bootheille piti kiertää ihan älytön reitti ulkokautta. Hattua täytyy kyllä nostaa organisoijille, sillä erilaisten karsinoiden yms avulla jonotukset ja reitit itsessään ovat ihan selkeitä; vaikka ihmistukoksia välillä väistämättä syntyy noin isojen massojen kanssa, kaikki sujui silti ihan jouhevasti muutamia perustönimisiä lukuunottamatta. Industry boothien alue oli sekin luokkaa koko Messukeskus (niinkuin kaikki muutkin yksittäiset hallit, joita tosiaan löytyy ns. muutama Big Sightilla), ja pienen pyörimisen jälkeen löysimme etsimämme. Siitä, mitä mukaan saattoi tai ei saattanut tarttua, ei sitten puhuta kuin pimeillä kujilla ja keskiyön jälkeen.

Industry bootheilta paettuamme tsekkasimme vielä muutamia pöytiä ja itkimme elämääkin söpömpiä pieniä cosplayaajia (yhyy minikokoinen Clear yhyy), mutta etenkin Maijan kisakunto alkoi pettää ennen aikojaan. Rinkai-linella siis takaisin Shinagawaan (tällä kertaa matkaan meni vähemmän kuin se 45 min per kaksi pysäkinväliä!!) ja kevyt päivälepo, joka taisi venähtää noin tunnin päikkäreiksi. Koska kunnon ruokailu on aina päivän polttava sana, päätimme lähteä tutustumaan yhteen Shinagawan asemalta hostellille tullessa bongaamistamme ramen-paikoista, ja tämän jälkeen käväistä yhden pysäkin päässä Osakissa koluamassa lähimpää Daisoa. Kumpikaan ei nimittäin muistanut ottaa mukaan Suomesta pyyhettä, joka on ehkä ihan kätevä väline suihkussa käydessä. (Hostellilta sai näitä kyllä vuokrattua 200 jenin hintaan, mutta jos uuden saa Daisosta samaan hintaan, on se ihan hyvä investointi tulevia hostelleja varten.)

 

Löytämämme ramen-paikat (joita oli vierekkäin varmaan tsiljoona) operoivat sillä perinteisellä sosiaalivammaisuusperiaatteella, eli raflan ulkopuolella syötät automaattiin tarvittavan rahasumman (tässä tapauksessa 880 jeniä per naama Kuromiso-ramenista) ja saat lippulappusen, jonka annat tarjoilijalle. Perse penkkiin ja kymmenisen minsan päästä tarjoilija kiikuttaa sinulle annoksesi. Lämmin ramen-keitto toimikin hyvin kipeälle kurkulle, jota paikallisten ilmastointilaitteet taas vaihteeksi kiusaavat ihan olan takaa (satan666 koin tän jo vuosi sitten kesällä, yhtä perseestä on edelleen). Mietittiin myös, että pitäisikö kokeilla jossain vaiheessa myös vierestä löytyvää gorilla-teemaista currypaikkaa...

Ramenin jälkeen tosiaan hyppäsimme Yamanote-linen kautta Osakiin, joka oli hämmentävän kuollut noin kahdeksan aikaan illalla. Monet liikkeet menevätkin tuohon aikaan kiinni, mikä tietty selittää osaltaan paljon. Daisosta tarttui tuttuun tapaan pyyhkeiden lisäksi mukaan vähän kaikenlaista, sillä 105 jenin kertahintaan huomaa tarvitsensa aina vaikka mitä. Tällaisiin välttämättömiin investointeihin lukeutuvat mm. kosteuspyyhkeet, valotikut, uusi kulmakynä... Maija löysi myös viereisestä ruokakaupasta ihan ältsin makeeta Aku-maitoteetä. Mitään kovin ihmeellisempää seikkailua Osakissa ei saatu aikaiseksi, sillä paikalla ei tosiaan ollut mm. ketään. Ihme aavekaupunkeja jotkut näistä kaupunginosista välillä...

bongaa useampi nolo kurobas-viittaus näistä kuvista

Takaisin hostellille siis, niistämisrumba vauhtiin ja nukkumaan siinä klo 11 paikkeilla. Tänään on uudenvuoden aatto, ja suunnitelmissa on jos jonkinlaista sählinkiä (mukaanluettuna visiitti Nakano Broadwaylle ja lyhyt ekskursio Koenjin vanhoille kulmille), eli stay tuned.

Back in Tokyo y'all

Katin Barcelona-reissun välissä olen ehtinyt itse vielä kertaalleen Englantiin reissulle, josta voisin kirjoitella jotain aikanaan; ajankohtaisempaa tällä hetkellä on kuitenkin uuden vuoden vaihteeseen sijoittunut Japaninmatkani, joka käynnistyi 28.12.2013 lauantaina. Reissuun lähdin tällä kertaa Maijan kanssa, ja ajattelin päivitellä pikaisesti odotellessani kyseisen belugan heräämistä. 

Tokiossa ollaan siis oltu hieman alle 24 tuntia. Itse matkustus oli suhteellisen luksusta edelliskerran Moskovanseikkailuun verrattuna, sillä nappasimme tosiaan alennushintaiset Finnairin suorat lennot jo aiemmin syksyllä. Saavuimmekin sunnuntain puolella kello 10 paikallista aikaa Naritan kentälle, josta N'EX heitti meidät kätevästi suoraan Shinagawan asemalle. Majailemme ensimmäisenä siis Shinagawassa, jossa matka jatkuu 2.1. uuteen hostelliin 5.1. asti. 5.1. jatkamme matkaa Osakaan, josta palaamme takaisin Tokioon 8.1. ja siitä edelleen Suomeen 10.1. Parin viikon reissu on siis kyseessä viimekertaisen, kolmen ja puolen viikon Tokionretriitin sijaan.

Alun alkaen meidän oli tarkoitus lähteä Osakaan heti uuden vuoden jälkeen, mutta kohtalon koura puuttui peliin ja läiskäsi Artpop-levylafkan eventin 4.1.; koska mukana on mm. kaksi neljäsosaa edesmenneen Metronome-bändin jäsenistä (ja itselleni ihan älyttömän tärkeä kyseisen bändin basisti Riu), menivät suunnitelmat kerrasta uusiksi käytännössä kaksi viikkoa ennen lähtöä. Onneksi uuden hostellin buukkaus ei tuottanut liikaa ongelmia, ja Osakassakin saimme siirrettyä päivämääriä ilman ongelmia.

Noin muuten tämän reissun fokus on vaatteiden ja yleisen jumituksen sijaan ihan puhtaassa nörtteilyssä: eilen alkanut talvi-Comiket eli maailman suurimman doujinshi-tapahtuman talviversio oli vahvasti näköpiirissä päivämääriä buukatessa. Hurahdin itse pariin sarjaan syksymmällä, joten tullaan varmaan kuluttamaan seuraavat muutama päivä sarjakuvien ja oheiskrääsän perässä. Toki itse uusi vuosi on sinänsä näkemisen arvoinen juhlapyhä, sillä se on japanilaisille talven kohokohta. Jäämme odottamaan jännityksellä.

Eilisestä sen verran, että saavuttuamme hostellille heitimme vessassa hieman ehostusta naamaan 10 tunnin lentomatkan päätteeksi, ja suuntasimme siitä suoraan Rinkai-linen lähimmälle asemalle (noin 10 min kävelymatkan päässä). Tästä pari pysäkinväliä ja olimmekin jo Odaiban puolella, jossa sijaitsee siis Comiketin sisäänsä imaiseva Big Sight -messukeskus. Nämä kokoluokat ovat kyllä sellaisia, että leuka loksahtaa alas vaikkei takaraivossa painaisikaan flunssa ja armoton univaje; vaikka kello oli saapuessamme noin puoli kaksi iltapäivällä (Comiket aukeaa kymmeneltä aamulla ja jonotus on sen mukaista), oli ihmisiä aivan _järjettömästi_ joka paikassa. Big Sightille löysikin perille helposti vain ihmisvanoja seuraamalla, eksyminen on aika lailla mahdotonta.

Perillä etsimme ensi töiksemme käsiin Tanacan, yhden omista lemppareistani mitä tulee fanisarjakuvien piirtäjiin. Kippasin hänelle kaverini antaman fanikirjeen ja pakenin paikalta, koska kuumotuslevelit korkealla jne. Moni taiteilijoista olikin tuohon mennessä ehtinyt jo myydä suurimman osan tavaroistaan, joten Tanacan albumeita pitää metsästää myöhemmin eri liikkeistä. Tästä huolimatta halpojen hintojen (300-700 jeniä kpl) ansiosta mukaan tarttui ihan liian paljon doukkareita ottaen huomioon sen, että itse Tokiossa oli tähän mennessä ehditty viettää hädintuskin viisi tuntia. NO MUT HEI. Tän takia tänne on tultu jne. Sitä paitsi löysin vielä yhden toisen lempitaiteilijani pöydästä töitä, ja koomisia hetkiä koettiin tämän (jos kyseessä oli siis taitelija itse, en tajunnut kysyä) kysyessä ikääni – suuri osa sarjakuvista on K18, ja hämmentyneenä totesin olevani 26.... vuolaitten anteeksipyyntöjen saattelemana sainkin siis sarjakuvani, vaikka totesin että joo ei kuule haittaa yhtään jos luullaan alle 18-vuotiaaksi vielä tämän ikäisenä :D

Koska olen itse sairastanut suht sitkeää flunssaa joulusta asti, riitti pari tuntia Comiketiä eiliseltä ja suuntasimme takaisin Shinagawaan. Tämä tietysti oli helpommin sanottu kuin tehty, koska jengin määrä oli edelleen aika päätähuimaava. Kahden pysäkin väliseen matkaan menikin noin 45 minuuttia, ja sillisalaatissa jonottelu sai ihan uusia mittasuhteita Tokion mittakaavassa. Perillä otimme suosiolla päiväunet univajauksen vuoksi, tarkoituksenamme herätä seiskan maissa lähteäksemme Maijan kaverin Niinan synttäririentoihin Shinjukuun. Herätessämme totesin olevan fiksumpaa jos nukun kerralla flunssaani ja univelkaani pois ja jatkoin unia Maijan lähtiessä dokaamaan nomihoudaihin. Kahdentoista maissa Maija kömpikin takaisin hostellille ja hampaiden pesun yms aktiviteetin jälkeen nukuin vielä uudet kuusi tuntia, eli 13-14 h sain palamaan pelkästään palautumiseen. Varjopuolena toki se, että heräsin joskus puoli seiskalta... nooh kerrankos sitä